Rautarouva vietti menneellä viikolla merkkipäivää. Onnitteluja tuli somen kautta kymmenittäin. Kaikkein eniten minua kuitenkin lämmitti yksi ainut vanhanajan postikortti. Tapa, jonka meistä niin moni on täysin unohtanut. Some on mahdollistanut helpon keinon onnitella ja henkilökohtaiset kortit ja jopa puhelinsoitot ovat jäämässä historiaan. Onnitteluja tulvii nyt ihmisiltä ”vähän kauempaakin”. Ennen vanhaan synttäreistä tiesivät vain hyvin läheinen sukulais- ja ystäväpiiri. Onnittelut olivat paljon henkilökohtaisempia.
Nuo onnentoivotukset saivat minut mietteliääksi. Onhan aika hassua toivottaa ihmiselle onnea. Onni merkitsee jokaiselle ihmiselle niin eri asioita. Lisäksi onni-sana liitetään usein tilanteisiin, joissa asiat menevät eteenpäin, niihin itse oikeastaan vaikuttamatta. Ajatelkaa nyt vaikka sanaa arpa-onni. Sinulla on hyvä onni, jos arpasi voittaa.
Minulla on elämässäni ollut aina huono arpa-onni, mutta silti minulla on ollut elämässäni onnea. Se onni ei ole tullut aina eteen sattumalta. Suurin osa onnesta, on seurausta itse tehdyistä valinnoista. Onnenkin eteen pitää tehdä työtä. Onnea ei voi ostaa tai ottaa vastaan ja laittaa takataskuun. Mutta kun onnen kohtaa, sitä voi kyllä vaalia ja siitä voi pitää kiinni.
Pienistä onnenhipusista koostuu onnellisuus. Tunne, että elät elämää, jossa asiat ovat tasapainossa. Sinulla on sisäinen rauha ja hyvä olla. Omat elämänarvosi ovat kaiken onnellisuuden pohjana. Minulle onnellisuus on sitä, että pystyn toteuttamaan minulle tärkeitä asioita ja elämään omien elämänarvojeni mukaisesti. Tämän saavuttaakseni olen joutunut tekemään monia vaikeita valintoja.
Pelkkään onneen luottaminen ei kuitenkaan vie ketään elämässä eteenpäin. Ikä on tuonut Rautarouvalle paljon varmuutta ja rohkeutta matkalla onnellisuuteen. Matkaa on takana niin paljon, etteivät eteen tulevat esteet enää yllätä. Risteyksissä pysähdyn ja harkitsen mihin suuntaan matkaa tulisi jatkaa. Enää ei ole nuoruuden hulluutta, rynnätä jokaiseen mutkaan. Mutta juuri tuon matkan varrelta on otettu talteen osia, joista onnellisuus on rakennettu.
Itse voin sanoa olevani tänäänkin onnellinen. Minulla on koti ja ympärilläni on ihana perhe. Voin täysin elää elämänarvojeni mukaisesti. Työtähän sen teen olen joutunut tekemään, mutta kaikki on ollut sen arvoista. Matkan varrella on tippunut pois ystäviä sekä asioita, jotka eivät ole elämänarvojeni mukaisia. Onnihan koostuu niin monista pienistä asioista. Minulla ja sinulla ne asiat voivat olla hyvinkin erilaisia. Minä olen kuitenkin löytänyt omani.
Rautarouva kiittää onnitteluista. Ne lämmittivät mieltä. Toivotan myös jokaiselle Teille onnea, jokaiseen päiväänne!
Rakkaudella, Rautarouva
Avainsanat: elämänarvot, onnellisuus, onnentoivotus, syntymäpäivä
Palaan vielä kansaedustajien palkkioiden korottamiseen.
Palkkiotoimikuntahan päätti nostaa kansanedustajien palkkioita, kysymättä kansanedustajien omaa mielipidettä asiaan. Eli siis kolmen hengen ryhmä päätti 200 ihmisen asioista. Lopputuloksena, että nämä 200 ihmistä eivät olleet päätökseen tyytyväisiä. Tai siis ainakin näin halutaan julkisuudessa nyt asia tuoda esille!
Kuulkaahan rakkaat kansanedustajat. Näin se päätöksenteko Suomessa toimii. On hyvin pieni joukko ihmisiä, joilla on valta päättää toisten ihmisten asioista. Tämä pieni joukko ihmisiä nuijii pöytään päätöksiä, jotka vain ilmoitetaan asianomaisille. Noiden päätösten jälke
en moni yrittää huutaa, että tätä emme tilanneet, emme halua tätä! Mutta se huutaminen on täysin turhaa. Päätökset on tehty ja niitä ei muuteta.
Juuri näin tapahtui teidän kansanedustajien palkkioiden korottaminen. Pieni joukko ihmisiä päätti teitä koskevan asian, eikä valitusoikeutta ole! Päätäntävalta on jonkun toisen ihmisen käsissä. Nyt teistä tuntuu pahalta, nyt te kritisoitte päätöstä. Taisi osua hieman omaan nilkkaan! Toivottavasti potku osui ja sai aikaan kipua!
Tällä samalla kaavallahan säästötoimenpiteet nuijitaan nyrkkitervehdyksen muodossa kansalle. Vain muutama ihminen on päättämässä sataa tuhatta tai jopa miljoonaa ihmistä koskevista asioista. Kansasta tuntuu pahalta, kansa kritisoi päätöksiä! Valittaminen on turhaa, sillä päätökset eivät muutu!
Sama kaava, kaksi hyvin erilaista päätöstä. Se ero on siinä, että teille kansanedustajat, tuli lompakkoon lisää pätäkkää ja se otettiin meiltä tavallisilta veronmaksajilta! Minustakin olisi mukava vastustaa pientä palkankorotusta, ihan vaan empatian vuoksi!
Rakkaudella, Rautarouva
Avainsanat: kansanedustajat, kansanedustajien palkkiot, nyrkkitervehdys, päätöksenteko suomessa, palkkiotoimikunta
Luin eilen 12.4.2016 Ilta-sanomista, että kansanedustajien palkkiot nousevat!
En ymmärrä! On istuttu kaiken maailman riihissä ja huudettu suureen ääneen yhteisistä talkoista. Mutta kaiken tämän keskellä, Te kansanedustajat, nostitte omia palkkioitanne. Mihin hävisivät ne suuret puheet yhteisistä talkoista?
Eikö Teillä kansanedustajat ole lainkaan pelisilmää? Nyt ei ole aika pelata omia korttejaan tuolla tavalla, varsinkaan kuin monella ihmisellä ei ole täyskäsi! Viimeistään nyt, olisi Teidän ollut aika antaa vähän omistannekin!
Ollaan tilanteessa, jossa kansaa on jo kyykytetty ja kansa on vihainen. Leikkauksia on tehty monesta eri kohteesta ja moni ihminen joutuu ottamaan osaa talkoisiin kohtuuttoman suurella summalla. Eikö nyt olisi ollut aika, vähän lepytellä kansaa? Jos olisitte alentaneet palkkioitanne tuon 30 € edestä tai jopa hieman enemmän, olisitte omalla esimerkillänne osallistuneet noihin paljon puhuttuihin talkoisiin. Näin kansa olisi ollut tyytyväinen ja luottamus teidän päätöksentekokykyynne olisi kasvanut huomattavasti. Olisitte osoittaneet, että puheet eivät ole vain puheita. Oma esimerkkinne olisi ollut kansalle nyt hyvin tärkeä ja se olisi nostattanut sitä kaipaamme yhteishenkeä.
Tuo muutaman kymmenen euron palkkion nostaminen tai laskeminen ei vaikuta Teidän kansanedustajien elämään millään tavalla. Se on niin pienen pieni summa, ehkä vain yksi seteli teidän muhkeassa lompakossanne. Mutta, se yksi seteli voi olla monessa perheessä se ainut seteli, mikä siellä lompakossa on. Varsinkin niiden ihmisten lomapakossa, josta Te nyt olette päättäneet euroja kerätä. Nuo teidän talkoot kun osuvat ikävästi juuri noihin alle keskitulon perheisiin.
Mutta, koska teillä ei tunnut olevan pelisilmää, päätitte sitten nostaa omia palkkioitanne. Mitä luulette kansan tästä ajattelevan? Minun mielestäni tuo oli tässä taloustilanteessa typerintä mitä voitte tehdä! On täysin moraalitonta näyttää tällaisessa tilanteessa tuollaista esimerkkiä. Tuo kuilu, jonka olette kaivaneet Teidän ja kansa välille, tuntuu nyt vain syvenevän. Sen Te aiheutatte ihan itse, omilla typerillä teoillanne.
Itse olen yrittänyt vielä uskoa, että teidän joukossa on joku, joka aidosti yrittää pelastaa maatamme. Mutta olin väärässä. Minun mielestäni meillä on joukko päättäjiä, jotka ajavat vain omia etujaan. Otatte kansalta ja laitatte omaan taskuunne. Tuo teidän palkkion korotus kertoo ihan kaiken teidän omasta moraalistanne. Mielestäni, Teillä kansanedustajat, ei ole lainkaan moraalia. Tuota palkankorotusta ei voi selittää millään tavalla! Tuon jälkeen on hyvin ristiriitaista tulla kansan eteen puhumaan yhteisistä säästötalkoista. Ei nuo talkoot ole yhteiset, ne ovat kansansäästötalkoot, jotka eivät nähtävästi kosketa lainkaan meidän päättäjiä!
Tätä en olisi Teiltä lainkaan odottanut. Nyt viimeistään menetitte täysin uskottavuutenne. Ainakin minun luottamukseni menetitte täydellisesti. Tämän jälkeen olette minun silmissäni joukko tyhmiä ihmisiä, joilla ei ole moraalia ja joiden suupielestä valuu paskaa. Tuota paskaa en ainakaan minä enää usko. Puheet ovat puheita, teot näyttävät ihmisen todellisen luonteen.
Te kansanedustajat näytitte nyt todellisen luonteenne. Pettymykseni on sanoinkuvaamatonta.
Rakkaudella, Rautarouva
Avainsanat: kansanedustajien luottamus, kansanedustajien moraali, kansanedustajien uskottavuus, kansantalous, yhteiset talkoot
Suomi on kuin kumivene. Ilma on vähissä ja pian vene uppoaa. Kyydissä on liikaa ihmisiä, jotta vene pysyisi pinnalla. Kyydissä on liikaa ihmisiä, jotka haluavat vain istua. Osa ihmisistä yrittää kuitenkin puhaltaa, yrittää henkensä edestä työntää, yrittää ottaa airot ja soutaa.
Mutta, miten mahtaa käydä, kun kaikki ihmiset eivät osallistu pinnalla pysymiseen?
Meillä on tässäkin asiassa kaksi ääripäätä. Toisessa päässä ovat ihmiset, jotka elävät sivistysvaltio Suomessa toisten kustannuksella. Nämä ihmiset ovat tottuneet saamaan kaiken tekemättä itse mitään. Kun on aina saanut kaiken ilmaiseksi, miten olisi koskaan oppinut vastuunkantoa. Ikävää on se, että tämä usein myös periytyy seuraavalle sukupolvelle. Mitä muuta voi oppia, kun seuraa omien vanhempiensa hakevan rahat elämiseen sosiaalitoimistosta.
Toisessa ääripäässä ovat rikkaat. Mitä heistä nyt oikein voi sanoa. En osaa kuvitella heidän elämäänsä, en osaa kuvitella tunnetta, miltä se tuntuisi jos olisi paljon rahaa. He elävät siellä omassa maailmassaan, ihan toisessa ääripäässä.
Väliin mahtuu tavallinen kansa. Ihmiset, jotka käyvät töissä ja hoitavat kaikki velvollisuutensa. Suurin osa heistä tienaa alle keskipalkan. Arki on jo aika korutonta, eikä raha todellakaan riitä mihinkään muuhun kuin pakollisiin menoihin. Varsinkin pienten lasten vanhemmat ovat tiukoilla. Nyt nämä ihmiset pistetään puhaltamaan ja soutamaan, pelastamaan tämä uppoava vene. Minusta se tuntuu kohtuuttomalta.
Tämä Suomi niminen kumivene on nyt aavalla merellä. Osa ihmisistä puhaltaa, osa työntää, osa soutaa. He ovat jo hyvin uupuneita. Osa ihmisistä haluaa edelleenkin vain istua kyydissä. Osa ihmisistä ei välitä, sillä he voivat hankkia oman veneen ja soutaa pois. He voivat soutaa kohti saarta nimeltä Panama. Kaiken tämän lisäksi on vielä ne, jotka yrittävät tulla väkisin laidan yli kyytiin, kun oma vene on jo uponnut.
Nyt viimeistään jokaisen suomalaisen pitäisi ymmärtää puhaltaa. Meidän pitää pakottaa nuo kyydissä istujat myös puhaltamaan ja soutamaan. Me emme voi jakaa istumapaikkoja loputtomiin. Yhä useamman ihmisen täytyy olla valmis hyppäämään kylmään veteen. Pitää olla valmis puhaltamaan ja työntämään. Meidän pitää ymmärtää, ettemme voi ottaa veneeseen enempää ihmisiä, sillä se ei kannattele edes omaa kansaamme. Voimme kyllä tarjota noille ulkopuolisille kyytiin yrittäjille veneen, mutta heidän tulee itse puhaltaa ja soutaa. Jos aiomme saada veneen liikkeelle, siihen ei voi ottaa enää lisää matkustajia.
Nyt on tilanne se, että meitä ei pelasta muu kuin tiukat toimenpiteet ja yhteishenki!
Tänään Rautarouva on veneen kapteeni ja kapteeni käskee;
Puhaltakaa perkele!
Rakkaudella, Rautarouva
Avainsanat: pelastetaan suomi, suomi nousuun, talous
Rautarouvan mielestä..
Lapsilisät tulisi lopettaa kaikilta hyvätuloisilta ja rikkailta perheiltä
Perustelut: Jos perheen yhteen lasketut tulot ylittävät 7200 €/kk, riittää tämä rahasumma hyvin tavallisen ydinperheen arjen pyörittämiseen. Tuolla rahasummalla perhe syö hyvin, asuu hyvässä asunnossa ja rahaa jää vielä materiaaliseen nautintoonkin. Lapsilisien lopettaminen ei vaikuta tällaisen perheen elämään lainkaan. Lapsilisän menettämisen myötä perhe ei tule näkemään nälkää, vaan joutuu ehkä tekemään ainoastaan pieniä uusia arvovalintoja.
Lapsilisiä ei tulisi maksaa kuin neljästä ensimmäisestä lapsesta
Perustelut: Neljä lasta perheessä on jo suurperhe. Jos vanhemmat jostain syystä haluavat hankkia enemmän lapsia, tulee heidän vastata lasten elatuksesta ihan itse. Viidennen tai sitä useamman lapsen hankinta on vanhempien oma arvovalinta. Johonkin pitää vetää raja tässäkin asiassa omavastuun ja yhteiskunnan vastuun väliin. Elämme kuitenkin vielä toistaiseksi sivistysvaltiossa, jossa ehkäisyvälineet ja –valistus on saatavilla.
Bensan hintaa ei saa nostaa
Perustelut: Bensan hinnan nostaminen vaikuttaa monen lapsiperheen ja tavallisen työssäkäyvän kukkaroon.
Auto on monelle perheelle elinehto. Auto helpottaa monen lapsiperheen hektistä arkea. Työmatkat ovat tänä päivänä hyvinkin pitkiä. Omalla autolla matkan tehdessään, säästä usein aikaa. Näin aikaa jää enemmän vietettäväksi perheen kanssa. Työttömiäkin velvoitetaan nykyään ottamaan vastaan työpaikka hyvin kaukaa kotoa ja kallis bensanhinta voi koitua esteeksi työn vastaanottamiselle. Julkinen liikenne kun on Suomessa muutenkin huonosti järjestetty. Esimerkiksi Rautarouva itse ei pystyisi työskentelemään nykyisessä työpaikassaan ilman omaa autoa. Bensan hinnan nosto on iso asia lähihoitajan kukkarolle. Moni muukin hoitoalalla työskentelevä, pieni palkkainen hoitaja, on riippuvainen omasta autosta. Jo kolmivuorotyö tekee julkisilla liikkumisen usein mahdottomaksi.
Sen sijaan, nautintoaineiden, kuten makeisten, alkoholin ja tupakan, arvonlisäveroa pitäisi nostaa
Perustelut: Tavallisen ydinperheen ruokakassi ei sisällä edellisiä kulutushyödykkeitä. Eli kyseinen arvonlisäveron nosto ei vaikuta mitenkään lapsiperheisiin. Kyseisten hyödykkeiden hankkiminen on jokaisen ihmisen oma arvovalinta. Ilman noita pystyy elämään. Veron nostoa perustelen myös sillä, että noiden kulutushyödykkeiden käyttäminen aiheuttaa Suomelle vuosittain suuria sairaanhoidollisia kustannuksia. Hampaat, keuhkot, aivot. Ihminen, joka esimerkiksi tupakoi, hänen tuleekin maksaa veron muodossa etukäteen tulevia hoitomaksujaan. Yhteiskuntahan maksaa tupakoinnin aiheuttamat keuhkoahtaumatautien hoidot yhteisistä verorahoista.
Rautarouvan mielestä lapsilisät kuuluvat vain pienituloisille perheille!
Rautarouvan mielestä kaikki turhat nautintoaineet saavatkin olla kalliita!
Rautarouva ymmärtää ministereiden bensanhinnan noston. Heidän bensathan maksaa Suomen kansa. Silloinhan se on ihan sama, mitä maksaa, kun joku toinen on maksumiehenä!
Kuten huomaatte, Rautarouvan ja ministerien arvovalinnat menivät taas niin eri teille. ”Vaikka asutaan samassa maassa, eletään kuitenkin niin eri maailmassa..”
Rakkaudella, Rautarouva
Jk. Alla selityksiä käyttämistäni termeistä
Tavallinen ydin perhe tarkoittaa perhettä, jossa on kaksi aikuista ja 2-4 lasta.
Tavallinen palkansaaja on henkilö, joka tienaa alle keskitulon eli palkka on alle 3200 €/kk.
Hyvätuloinen on henkilö, jonka palkka on yli 3700 €/kk.
Hyvätuloinen perhe; kahden työssäkäyvän tulot ylittää 7200 €/kk.
Rikas on ihminen, joka elää kaiken tämän yläpuolella.
Avainsanat: arvovalinta, bensan hinta, hallitus, kehysriihi, lapsilisät, ministeri
Muutama päivä sitten entinen työkaverini päivitti facebookiaan. Hän oli laittanut seinälleen kuvan oman asuntonsa ovesta. Postiluukussa oli peräkkäin neljä nimeä. Kuvan alla hän ja hänen ystävät kirjoittelivat räkänauru hymiöiden kera kommentteja, miten hauskaa on kun ei meinannut kaikki nimet mahtua tuohon peräkkäin.
Minua tuo kuva ei naurattanut lainkaan. Jätin tykkäykset tekemättä, enkä myöskään kommentoinut asiaa, sillä olisin saanut niskaani paskaryöpyn, jos olisin kertonut rehellisen mielipiteeni asiasta. No onneksi minulla on tämä oma blogini, mihin voin kirjoittaa mitä itse haluan. Tänne voin kirjoittaa oman mielipiteeni tästäkin asiasta ja sanottaakoon jälleen kerran, että vastuu jää lukijalle.
Takaisin tuohon entiseen työkaveriini. En ole pitänyt häneen yhteyttä lähes kahteen kymmeneen vuoteen, muuten kuin mitä näen hänen elämästään facebookin kautta. Silloin aikoinaan kun olimme samassa työpaikassa, elimme molemmat aikaa, jolloin tapasimme ”ensimmäiset” miehemme. Minä seurustelin jo nykyisen aviomieheni kanssa ja hän ”Kallen” kanssa. Olin tavannut tuon Kallen muutaman kerran ja vaistoni sanoi, että tuosta ei ehkä hyvää seuraa. He menivät hyvin pikaisesti naimisiin ja saivat kaksi lasta. Liitto ei kauaa kestänyt sillä Kalle osoittautui viinamäenmieheksi. ”Tarjasta” tuli kahden pienen lapsen yksinhuoltaja. Lasten isä tuskin työttömänä alkoholistina kovin paljoa osallistui lasten kustannuksiin. Todennäköisesti valtio maksoi elatusmaksutkin.
Mutta eipä kauaakaan kun Tarja olikin jo uusissa naimisissa ja pulauttanut maailmaan tälle uudelle miehelle kaksi lasta. Ei onnistunut tämäkään liitto ja Tarjasta tuli neljän lapsen yksinhuoltaja. Miehet tuntuu Tarjalla vaihtuvan aika tiuhaa tahtia ja nyt siis saman katon alle muutti uusi miesystävä facebookin tilapäivityksen mukaan. Postiluukussa on nykyään Tarjan oma tyttönimi, ensimmäisen avioliiton sukunimi, toisen avioliiton sukunimi ja vielä mahtui uusimman miesystävänkin nimi hännän huipuksi. Tämä oli Tarjan mielestä hillittömän hauskaa.
No miksi tämä asia ei minua lainkaan naurata. Mielestäni ihmiset menevät tänä päivänä naimisiin ja eroavat ihan järkyttävän helpolla. Mihin on hävinnyt se lupaus rakastaa toista myötä- ja vastoinkäymisissä elämämme loppuun asti. Ensimmäisen vastoinkäymisen seurauksena pistetään lusikat heti jakoon. Ihmisiltä puuttuu pitkäjänteisyys, halutaan elää tässä ja nyt, täysillä. Halutaan elää ihanaa elämää. Tavallista arkea ei kestetä, vaan aina pitää mennä lujaa. Hypitään ihmissuhteista toiseen.
Tänä päivänä eroaminen on tehty hyvin helpoksi ja yksinhuoltajia tuetaan valtion toimesta kaikenmaailman tukien avulla. Heitä ei hylätä. Eron sattuessa yksinhuoltaja saa heti asunnon. Kelasta ja sosiaalitoimistosta saa rahaa. Väitän, ettei työtön Tarja selviä neljän lapsen yksinhuoltajana ilman yhteiskunnan tukea.
Jos avioliitto ei nykyään merkitse mitään, niin miten sitten ”päätös” lapsien hankkimisesta. Pitäisikö lasten saamiseenkin olla ”ajokortti” tai joku kurssi suoritettuna? Tänä päivä kun seuraa ihmisten elämää, tuntuu että lapsia hankitaan ihan tuosta vaan ja ajatellaan yhteiskunnan kasvattavan ja elättävän heidät. Eihän sen näin pitäisi olla. Lapsen hankkiminen on kuin ottaisit asuntolainan 18 vuodeksi eteenpäin. Se on pitkäaikainen sijoitus, jota pitäisi harkita tarkkaan. Asuntolainaakin harkitaan tarkkaan. Mietitään yhdessä pankin kanssa, riittävätkö rahat asunnon ostoon. Eikö lapsen hankkimista olisi syytä harkita ihan samalla tavalla. Ei lapsi ole ilmainen, eikä se ole mikään materiaalinen esine, niin kuin talo on. Jos sinulla ei ole ammattia tai työpaikkaa, niin miten elätät lapsesi? Tai jos olet jo kahden lapsen yksinhuoltaja, miksi tehdä lisää lapsia? Miten rahasi riittää ”kahteen asuntolainaan”? Tai miten ne riittävät ”neljään”?
Minun mielestäni meillä on Suomessa aivan liikaa kaikenlaisia oikeuksia. Suomi käyttääkin rahaa eniten sosiaaliturvaan, kun määrää verrataan bruttokansantuotteeseen. Mielestäni ihmisten kuuluisi ottaa paljon enemmän itse vastuuta omasta hyvinvoinnistaan. Nyt valtio jakaa monenlaisia tukija, eikä ihmisten tarvitse itse tehdä niiden eteen yhtään mitään. Yhteiskunta kantaa järjetöntä vastuuta kansalaisistaan Kelatukien ja sosiaaliturvan muodossa.
Eikö olisi aika alkaa nostaa keskustelua siitä, mitkä ovat ihmisten omat velvollisuudet. Mitä velvollisuuksia Suomen kansalaisilla on, että he saavat käyttää tiettyjä oikeuksia. Nyt vaan huudetaan suuresti sitä, että kaikkien pitää saada ne oikeudet, jotka heille kuuluvat. Jos meille jaetaan vain pelkästään noita oikeuksia eikä meiltä vaadita mitään velvollisuuksia, kaikki me tiedämme lopputuloksen. Suunta on jo pahasti sinne päin. Olemme velkaantuneet, eikä loppua näy.
Pitäisikö meidän alkaa jo peruskoulussa opettamaan lapsille vastuunottoa ja velvollisuuksia ihan oppiaineen muodossa. Ei varmaan tekisi pahaa opettaa koulussa faktoja, mitä lapsen hankkiminen Suomessa maksaa ja mitä asioita elämässä kuuluu olla valmiina ennen lapsen hankkimista. Olisi varmaan hyvä opettaa jo pienestä pitäen, miten yhteiskunta toimii. Työntekoa tulisi arvostaa, kertoa mihin verorahat käytetään ja mikä on jokaisen ihmisen yhteiskunnallinen vastuu. Nyt kun tuntuu vaan siltä, että monen vanhemman omat kyvyt tähän kasvatustyöhön eivät riitä.
Kirjoitukseni tarkoitus on, olla huolissaan ihmisten nykyisestä elämän tavasta. Lapsia hankitaan, vaikka parisuhde ei ole turvallinen ja vakaa. Lapsia hankitaan vaikka raha ei riitä edes itsensä elättämiseen. Moni ei tunnu ymmärtävän, että lapsen hankkiminen ja lapsen elättäminen on aina omalla vastuulla, eikä se ole yksin yhteiskunnan tehtävä.
Haluan tuoda esille mielipiteeni siitä, että meillä holhotaan ihmisiä aivan liikaa. Nyt jos koskaan, olisi aika alkaa vaatimaan ihmisiltä vastuunottoa. Meitä tunnollisia vastuunkantajia on paljon. Moni meistä hoitaa kunnialla velvollisuutensa. Mutta miten kauan meidän voimavarat riittävät, kun me aina vaan annetaan. Omat voimavarani ainakin alkavat pikku hiljaa loppua. Mieleeni on viime aikoina tullut ajatus, että heittäytyisin itsekin yhteiskunnan elätiksi. Miksi kantaa vastuuta, jos muutkaan eivät välitä? Pitääks mun aina…
Rakkaudella, Rautarouva
Avainsanat: holhousvaltio, lapsen hankinta, myötä ja vastoinkäymiset, sosiaaliturva, vastuu, velvollisuus, yhteiskunta, yksinhuoltaja
Tänä aamuna ajatukseni on pyörinyt aikalailla rahan ympärillä. Tämä johtunee siitä, että mediassa on nyt kuohuntaa tuon Panama-tietovuodon takia. Itse kun olen hyvin pienituloinen lähihoitaja, tuntuu tuo kaikki niin kaukaiselta asialta. Omat rahat kun riittävät juuri elämiseen, ei tuo rahojen piilottelu kosketa itseäni lainkaan. Se on rikkaiden ihmisten touhua.
Ajattelin kuitenkin kertoa muutaman esimerkin, jonka avulla voin valaista omaa suhdettani rahaan sekä avata vähän omia elämän arvojani. Kerron naapuristani Villestä ja kerron tyttäreni ystävän Maijan perheestä.
Ville on jo eläkkeellä oleva pitkän työuran tehnyt naapurini. Meitä yhdistää rakkaus luontoon ja eläimiin. Leikkimielisesti kilpailemme, kumman lintulaudalta on syöty enemmän pähkinöitä. Ville elää aika vaatimattomasti ja hänellä on ihan tavallinen auto. Ville on äärimmäisen pihi, hän ei käytä rahaa vaatteisiin ja kaupastakin hän ostaa ruokia, joissa on alennustarrat. Mutta oikeasti Villellä on järkyttävä määrä rahaa. Tiedän hänen omistavan kaikenlaisia osakesalkkuja ja voin kutsua häntä rikkaaksi. En halua mainita enempää hänen työurastaan, mutta hän on tehnyt työllään itsestään rikkaan. Raha ei kuitenkaan näy hänestä mitenkään ulospäin. Mutta hänpä on ihminen, joka rakastaa rahaa! Hän rakastaa rahaa niin paljon, että haalii sitä koko ajan lisää ja lisää, eikä halua tuhlata sitä mihinkään. Hän ei anna rahaa edes omille lapsilleen. Jos vain olisi mahdollista, hän varmaan veisi kaikki rahat mukaan hautaan.
Maija on tyttäreni ystävä. Yhteisten harrastusten parissa olen tutustunut heidän perheeseen hyvinkin läheisesti. Heidän perheessä raha tulee näkyä kaikille ulospäin. Perheen isä rakastaa hienoja autoja. Hänen oma autonsa on hänen silmäterä, jota hän samettipyyhkeellä kiillottaa päivittäin. Tuohon autoon ei kukaan perheenjäsen saa koskea. Kesällä hän ajaa avoautolla. Golfmatkoja hän tekee ulkomaille useita kertoja vuodessa. Hänellä on aina hieno puku päällä ja paidat hän tilaa netin kautta Amerikasta, sillä mikään muu paita ei hänelle kelpaa. Kun Maija sai ajokortin viime vuonna, sai hän tietenkin isältään lahjaksi hienon auton. Tuo Maijan auto on hienompi kuin meidän perheen kumpikaan autoista.
Maijan vanhemmat kyläilevät usein ystäviensä luona. He järjestävät toisilleen hienoja juhlia. Noihin juhliin hankitaan aina uudet vaatteet. Tärkeää on myös viedä emännälle joku todella kallis lahja. Heidän ystäväpiirin ihmiset ovat kaikki varakkaita ja heillä kaikilla on ”hienot” ammatit. Perheen lasten on tärkeää menestyä koulussa ja opiskella itselleen arvostettu ammatti. Tästä Maija saa usein huomautuksia äidiltään ja se aiheuttaa hänelle paineita. Maijan äidille on hyvin tärkeää, mitä muut ihmiset heistä ajattelee.
Maija ja tyttäreni osallistuivat muuta vuosi sitten vanhojentansseihin. Mielestäni nuo tanssit ovat menneet liiallisuuksiin, sillä tilaisuuteen hankittavat mekot ovat järkyttävän kalliita. Tyttäreni mekko hankittiin uutena ja meidän budjetti oli 250 €. Todellisuudessa kaikkine lisäkuluineen mekon hinnaksi tuli kuitenkin 320 €. Nyt tyttäreni on vuokrannut mekkoa, jotta saa vähän rahaa takaisin. Maijan mekko ostettiin tietysti kaupungin hienoimmasta liikkeestä. Mekon hinta oli 700 €. Eikä siitä sen enempää.
Oma suhteeni rahaan on hyvin kaukana noista äskeisistä esimerkeistä. En lainkaan ymmärrä Villeä, joka rakastaa rahaa. En ymmärrä, miksi hän haalii lisää rahaa, kun ei oikeastaan käytä sitä mihinkään. Meillä on Ville kanssa samoja elämänarvoja, mutta meillä on täysin erilainen suhde rahaan. Minua ei tee onnelliseksi pankkitilin saldo.
Meidän perhe on hyvin kaukana Maijan perheestä. En ymmärrä miten hieno auto voi merkitä jollekin ihmiselle noin paljon. En ymmärrä elämän tapaa, jossa kaikki pitää näyttää ulospäin hienolta. Raha pitää näkyä. Tuo kulutushysteria ja kalliit tavarat ovat minulle täysin tuntematonta. Minua ei tee onnelliseksi varakkaat ystävät, ulkomaanmatkat, hieno auto tai kalliit vaatteet.
Itselleni raha on vain pakollinen väline, jolla ostetaan ruokaa ja maksetaan pakolliset elämään liittyvät laskut. Olemme aina tulleet toimeen pienellä budjetilla, enkä ymmärrä mihin ihmiset tarvitsevat järjettömän määrään rahaa. Mietimme tuossa viime viikolla mieheni kanssa, mitä tekisimme jos voitettaisiin lotossa 77 miljoonaa euroa. Olimme molemmat hetken hiljaa ja sitten mieheni sanoi: ”En minä kyllä tarvitse tuollaista rahamäärää mihinkään. Minä lahjottaisin heti 70 miljoonaa euroa talitinttien talviruokintaan ja sitten jätettäisiin siitä rahasta sen verran kuin nyt normaaliin elämään tarvitaan.” Olin täysin samaa mieltä. Tämä kertokoon siitä, millainen arvo rahalla on meidän perheessä. Oikeastaan voisi sanoa, että rahalla ei ole meidän perheessä arvoa!
Omat elämän arvoni voisin kiteyttää yhteen sanaan: perhe! Tuo sana pitää sisällään todella paljon. Onnellisuus, turvallisuuden tunne, läheisyys, avoimuus, luottamus, yhteenkuuluvuus, rakkaus. Kauniita sanoja, jotka eivät maksa mitään. Ympärilläni oleva luonto, sen hiljaisuus, kauneus ja tietysti eläimet, tuovat minulle sen kaipaamani rauhan. Sekään ei maksa mitään, riittää kun avaa silmät ja nauttii. Terveys on elämän kaikkein tärkein asia. Kun perheeseemme muutama vuosi sitten muutti vieras nimeltä syöpä, sai se aikaan meissä kaikissa muutoksia. Elämämme arvot eivät muuttuneet, sillä ne ovat olleet samanlaisia jo pitkään. Mutta sairaus on lähentänyt meitä perheenä ja olemme tänä päivänä kiinteämmin perhe, kuin olimme muutama vuosi sitten.
Me vanhemmat siirrämme omat arvomme lapsillemme. Se tapahtuu pikku hiljaa, arjen keskellä, huomaamatta.Lapset ottavat mallia meistä aikuisista. Maija on jo perinyt oman perheensä arvot, samoin kuin tyttäreni on perinyt omansa.
Itse en tarvitse miljoonia ollakseni onnellinen. Väitän, että minun elämän arvot ovat hyvin erilaisia kuin rikkailla ihmisillä. En tunne lainkaan kateutta noita ihmisiä kohtaan, sillä olen tänäänkin onnellinen juuri tällaisena. Olen onnellinen täällä omassa paratiisissani juuri sellaisena kuin olen.
Onnellisuus on ihmisen sisäinen tila, jonka saavuttamiseen ainakaan minä en tarvitse rahaa. Onnea kun ei voi rahalla ostaa.
Rakkaudella, Rautarouva
Avainsanat: arvot, kulutushysteria, lottovoitto, onnellisuus, perhe, raha, rikkaat ihmiset, syöpä
Seisoskelin tuossa eräänä päivänä kauppajonossa ja lueskelin viikkolehtien otsikoita. Silmääni pisti erään julkkiksen sanat: ”avioliittoni ei ole ollut ruusuilla tanssimista”. Kielikuva ’ruusuilla tanssiminen’ tarkoittaa helppoa ja nautinnollista elämää. Lehden otsikko siis tarkoitti, että tuon julkkiksen avioliitto ei ole ollut helppo.
Jäin miettimään tuota sanontaa. Miten meillä Suomessa voikin olla noin hullunkurisia kielikuvia, koska tarkemmin ajateltuna tuon pitäisi tarkoittaa ihan päinvastaista. Joten, minäpä väitän, että koko elämäni on ollut ruusuilla tanssimista!
Ajatelkaa tarkemmin ruusun, tuon kauniin kukan rakennetta. Sen paksussa varressa sekä vihreiden lehtien alla piilossa on piikkejä. Kukka on kaunis ja sen terälehdet tuoksuvat jumalaisen ihanalle. Terälehdet ovat pehmeitä, sileitä ja samettimaisia. Jokainen näkee varren piikit ja ottaa kukan vastaan varoen.
Me kaikki haluaisimme kävellä noilla pehmeillä tuoksuvilla terälehdillä. Silloin elämä olisi ihanaa, ruusunlehdillä tanssimista. Mutta todellisuudessa me kävelemme ruusunvarrella, jonka päälle olemme asetelleet lehdet ja terälehdet suojaamaan jalkapohjiamme. Väkisinkin kuitenkin astumme välillä p
iikkeihin. Mutta opimme virheistämme ja yritämme välttää osumasta piikkeihin uudelleen. Aika pitkälti pystymme itse vaikuttamaan siihen, miten nuo lehdet tuossa maassa suojaavat. Oletko ollut siis huolellinen vai oletko vain heittänyt lehdet maahan. Otatko siis riskejä vai varmistatko askeleesi.
Elämässä tulee eteen asioita, joihin et kuitenkaan voi itse lainkaan vaikuttaa. Eteen tulee myrskyjä. Tuuli, salamat, sade ja ukkonen vievät mennessään kaikki terälehdet. Silloin jää jäljelle vain piikkinen varsi. Mutta matkaa on kuitenkin jatkettava. On pakko astua piikkeihin, vaikka niitä kuinka yrittäisi välttää. Usein juuri myrskyt tulevat odottamatta ja yllättäin. Meille jokaiselle käy joskus noin. Elämänmatkaa kun ei voi kulkea ilman myrskytuulia.
Oma elämäni on ollut juuri kuin kävelisi ruusuilla. Välillä matkanteko on ollut helppoa, terälehdet ovat suojanneet tietäni. Vaikka olen ollut huolellinen ja vaikka kuinka olen säästänyt lehtiä varastoon, olen joutunut välillä kävelemään varren piikkeihin. Hirmumyrskyt ovat vieneet minulta kaiken. Ne myrkyt ovat tulleet aina yhtä yllättäin. Piikkeihin kävely on aiheuttanut kipua, joka on kestänyt pitkään. Osa piikeistä on revitty irti itkien ja hammasta purren. Silloin on joutunut hiljentämään ja jopa pysähtymään, jotta matkaa on jaksanut jatkaa. On kestänyt kauan kasvattaa takaisin terälehtiä tietä suojaamaan. Mutta aina aika on auttanut ja nuput ovat puhjenneet kukkaan uudelleen ja uudelleen.
Elämän tuleekin olla ruusuilla tanssimista. Meidän tulee oppia asettelemaan lehdet suojaksi maltillisesti ja huolellisesti. Meidän tulee osata myrskyn jälkeen taas järjestellä terälehdet uudelleen. Meidän tulee välillä astua piikkeihin, sillä ilman sitä kivun tunnetta, emme osaa suojata jalkapohjiamme. Toivon, että sinäkin pysähdyt ja mietit omaa tietäsi. Pitäisikö sinun ruusuista elämänmatkaa ehkä jotenkin järjestää uudelleen. Pitäisikö sinun ehkä astua tarkemmin, asetella lehdet paremmin vaiko vaan hiljentää vauhtia.
Teille jokaiselle haluan nyt ojentaa ruusun. Verenpunaisen ruusun, joka on oma lempikukkani. Omasta ruusustani annan pois terälehdet. Annan ne Sinulle, jonka elämäntiellä on juuri ollut myrsky ja jäljelle on jäänyt vain tuo piikikäs varsi. Ota vastaan nämä terälehdet, sillä niillä voit keventää hetkeksi matkaasi. Tällä haluan myös muistuttaa teitä kaikkia, että pieni ele voi myrkyssä olevalle olla iso apu. Aina ei tarvitse luopua koko kukasta, riittää kun ojennat siitä osan, sille joka sitä tänään eniten tarvitsee.
Rakkaudella, Rautarouva
Avainsanat: elämä on ruusuilla tanssimista, elämän myrskyt, kielikuva, ruusun terälehdet, ruusunpiikki
Seurailin eilen illalla surullisena uutisia kuinka syntymäkaupunkini Ylivieskan kirkko tuhoutui tuhopolton seurauksena. Tuohon kirkkoon liittyy muistoja. Tuo kirkko on vanhempieni vihkikirkko ja tuossa kirkossa siunattiin pappani viimeiselle matkalle. Tämän kaiken ajatteleminen sai minut hyvin herkäksi.
Näin pyhäpäivänä olenkin miettinyt syvällisesti suhdettani Jumalaan. Jotenkin ajatukset ovat pyörineen muistoissa, jotka liittyvät jollain tavalla uskontoon. Kirkossa ei tule juuri käytyä, muuta kuin nämä elämän ”pakollisiin tapoihin” kuuluvat tilaisuudet: kaste, konfirmaatio, häät ja hautajaiset. Kuulun kyllä kirkkoon ja maksan kirkollisveron, mutta en koe saavani sieltä itselleni kuitenkaan mitään ns. vastinetta rahoilleni. Olen miettinyt vakavasti kirkosta eroamista. Minulle kun kirkkoon kuuluminen on vain tapa, se ei merkitse mitään muuta.
En kuitenkaan halua olla tänäänkään liian vakava. Uskonto kun ei ole minulle kaikesta kunnioituksesta huolimatta asia, joka ohjaisi elämääni. Mutta tunnen yhden tällaisen ihmisen, jonka elämään uskonto ohjaa.
Jo ekaluokasta lähtien tyttäreni ystäväpiiriin on kuulunut tyttö nimeltä Sanna. Muistan kun ensimmäisen kerran menin viemään tytärtäni Sannan kotiin vierailulle. Sannan äiti Sari oli keittiössä ruoanlaitto puuhissa. Hän oli oikein iloinen ja ystävällinen ja pyysi minua tulemaan peremmälle. Keittiöön astuessani kiinnitin heti huomioni ”omituiseen asiaan”. Hellan vieressä keittiön pöydällä oli auki Raamattu. Raamattu oli siinä pöydällä samalla tavalla kuin keittokirja minulla. Tunnustan, etten ole lukenut Raamattua läpi, mutta voin melkein vannoa, ettei tuosta Kirjasta ruokaohjeita löydy.
Ajattelin heti, että voi herranjumala, mihin taloon olen oikein tullut. Teki mieli luikkia saman tien ulos, mutta jäin kuitenkin hetkeksi jutustelemaan, niin kuin hyviin tapoihin kuuluu. Aika pian Sari alkoikin avautua ja kertoa uskonnollisesta vakaumuksestaan. Hän esitteli minulle rukoushuonettaan, joka oli rakennettu yläkertaan vaatehuoneen nurkkaan. Olin hyvin hämmentynyt, sillä en ollut koskaan tavannut ihmistä, joka oli noin vahvasti uskonnollinen. Hän kertoi rukoilevansa monta kertaa päivässä. Olin sanaton ja aika äkkiä minulle tuli jostain syystä kiire kotiin. Tunsin, että minua alkoi ahdistaa.
Vuosien varrella jouduin väkisinkin tekemisiin Sarin kanssa, koska lapsemme siis kävivät samaa koulua ja olihan heillä tietysti samat harrastuksetkin. En pitänyt siitä Sarin tavasta tyrkyttää minulle jatkuvasti uskonnollisia ajatuksia. Hän oli aina hyvin avoin ja kertoi minulle omaan perheeseensä liittyviä asioita. Mieleeni on jäänyt päällimmäisenä hänen kertomuksensa, kuinka hän on jo kolme vuotta odottanut Jumalalta kysymykseensä vastausta. Jumalalle osoitettu kysymys koski hänen avioliittoaan. Hän odotti siis Jumalalta vastausta, pitäisikö hänen erota miehestään.
Eikö olisi ollut paljon viisaampaa istua alas aviomiehen kanssa ja keskustella asioista, kuin odottaa vastausta Jumalalta! No en tiedä saiko hän Jumalan lopulta vastaamaan, mutta tänä päivänä he ovat kuitenkin eronneet. Itse jäin miettimään, että tuliko se vastaus kirjallisena vai käyttääkö Jumalakin tänä päivänä sähköpostia. Onkohan tuo yli kolmen vuoden vastusaika Jumalalle ihan normaalin pituinen. Onhan maailmassa toki paljon kristittyjä, joten Jumalalle osoitettua postia on varmaan valtava määrä.
Itse en kuulu niihin ihmisiin, jotka pyytävät apua tai vastauksia Jumalalta. En ole koskaan tuntenut siihen tarvetta. Kaikki elämäni vastoinkäymiset olen ratkonut ilman uskontoa. Joskus olen kyllä ajatellut, että mitäköhän pahaa olen tuolle yläkerran Herralle tehnyt, kun hän minua näin koettelee. Vastausta tuohon kysymykseeni en ole saanut, mutta ’onhan posti ennenkin kirjeitä hukannut’ .
Minulle on ihan sama mihin joku ihminen uskoo. Minulle on ihan sama, vaikka joku rukoilee viisi kertaa päivässä. Eipä se minulle kuulu, jos sinulla on rukoushuone omassa kodissasi. Mutta, samalla tavalla kuin hyväksyn tuon touhun muilta, haluan myös heidän kunnioittavan minua. En halua, että minulle tyrkytetään uskollisia ajatuksia. En halua, että kotiovelleni tullaan saarnaamaan. Uskonto on jokaisen oma asia ja jokainen pitäkööt sen myös omana juttunaan.
Tällä kirjoituksella halusin osoittaa, että mielestäni kaikkia vastauksia ei löydä Raamatusta tai Jumalalta. Mielestäni ihminen, joka elää noin tiukasti jonku uskollisen näkemyksen mukaan, ei elä tässä nykymaailmassa. Mielestäni uskonnon ei tule määrätä ihmisen omaa ajattelua. Mielestäni ihmisen pitäisi ajatella enemmän omilla aivoilla, katsella ympärilleen ja uskoa enemmän niihin asioihin, jotka voi itse tuntea, kuulla ja nähdä.
Mielestäni uskonto ei ole asia, joka oikeuttaa vaatimaan itselleen erilaista kohtelua. Uskonnollinen vakaumus pitäisi olla jokaisella piilossa, omissa ajatuksissaan. Sitä ei minun mielestä tarvitse tuoda millään tavalla esille. Oikeastaan olisi paljon parempi, jos vaikka laki kieltäisi uskonnollisen vakaumuksen näyttämisen ulospäin. Tehtäisiin laki, jossa määrätään uskonto ”salassa pidettäväksi”. Onhan paljon muitakin asioita, joita meidän ei tarvitse kertoa tuntemattomille ihmisille. Emme me kerro puoluekantaammekaan, vaan pidämme vaalisalaisuuden. Palkankin pidämme usein omana tietonamme. Uskonto tulisi olla samalla tavalla näkymätön asia, ihmisen oma mielipide, salainen sellainen.
En halua tällä kirjoituksellani ja sarkasmilla loukata ketään. Tarkoitukseni ei ole pilkata Jumalaa. Kristinuskossa on toki hyviäkin elämänohjeita. Eräs niistä kuuluu: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
Omat elämän ohjeeni löytyvät omasta elämänkirjastani, johon on vuosien myötä kirjoitettu monia oppeja. Elämä opettaa, elämä jättää jälkiä. Rakastan elämää ja rakastan itseäni. Joka ilta kun painan pääni tyynyn, voin lisätä elämänohjekirjaani taas uuden sivun. Se kirja ohjaa minua elämässäni eteenpäin. Mielestäni ”jokaisen tulisi olla oman elämänsä Jumala”.
Rakkaudella, Rautarouva
Avainsanat: elämänkirja, Jumala, kristinusko, rukous, uskollinen vakaumus, Ylivieskan kirkko
Kuuntelin tuossa taas jotain keskusteluohjelmaa ja alkoipa otsalohkoja pakottamaan. Ärsyttää niin paljon tämä pakolaisuus asia täällä Suomessa. Sitä jaksetaan jauhaa ja jauhaa. Tässä on minun suora mielipide asiasta!
Sota Lähi-idässä on saatava loppumaan mahdollisimman pian, jotta kaikki pakolaiset voivat palata omaan maahansa. Tämä on ensimmäinen ja tärkein asia, mikä pitää hoitaa. Sitä odotellessa, pakolaisille tulee rakentaa pakolaisleirejä, keskuksia joihin annamme avustuksia. Tuohon olen valmis antamaan vaikka verorahojakin! Jos en ihan väärin muista, eräs henkilö nimeltä Väyrynen, ehdotti tällaista mallia jo ajat sitten. Paavo on muuten viisas mies!
Hyväksyn Suomeen vain YK:n kautta pakolaisleireiltä tulleet kiintiöpakolaiset. He ovat minun silmissä ainoita oikeita pakolaisia. Mielestäni kiintiötä voitaisiin jopa nostaa, mutta sillä edellytyksellä, että otetaan realistisesti huomioon Suomen tämän hetkinen työllisyys- sekä taloustilanne. Kiintiöpakolaisten vastaanottaminen on kuitenkin paljon parempi vaihtoehto, kuin nykyinen avoimien ovien maailma. Tällä keskitetyllä systeemillä, säästyy paljon rahaa. Pääsemme kokonaan eroon päätöksen tekoprosessista (kuka saa jäädä kuka ei), mikä nyt maksaa valtavasti. Sekä kaikki turhat, kalliit palautuslennot jäävät tekemättä. Nykyinen systeemi on järjen vastainen. Tänne Suomeen voi vain tulla ja vaikka saisi kielteisen päätöksen, voi tänne jäädä vuosiksi meidän elätettäväksi! Systeemi heti uusiksi ja nopeasti. Näin ne rahat, jotka nyt kuluvat väärin suihin, saadaan oikeiden pakolaisten auttamiseen ja kotouttamiseen!
Rajat pitäisi nyt ymmärtää sulkea heti ja rajatarkastukset aloittaa. Pakolaisia EI tule ottaa vastaan rajalla, vaan vain keskitetysti näistä YK:n pakolaiskeskuksista. Tämä rajojen sulkeminen tulisi tehdä nyt, eikä silloin kun taas liian myöhäistä. Suomella on täysi oikeus toimia kyseisellä tavalla, mutta poliitikot eivät halua rajoja kiinni! Miksi? Kevään aikana on ennustettu pakolaisten taas saapuvan. Eikö ole opittu virheistä jo aivan tarpeeksi! Ja vielä karkkina kakun päälle, montakohan isis-taistelijaa ehti viime syksynä maahamme jo livahtaa? Itse olin rajojen sulkemisen kannalla jo heti silloin kun pakolaisia alkoi Suomeen viime syksynä tulla !
En hyväksy, että pakolaiset saavat paremmat olot kuin itse suomalaiset. Tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, että meillä oma kansa jonottaa leipäjonoissa ja pakolaisille tarjotaan viisi ateriaa päivässä, josta he kehtaavat vielä valittaa. Jokainen valittaja voi mielestäni lähteä saman tien omakustanteisesti takaisin sinne mistä on tullutkin. Oikea hädänalainen pakolainen ei valita, vaan on hän on auttajaansa kohtaan nöyrä.
Jokainen joka tänne tuli viime syksyn aikana ja maksoi suuret summat salakuljettajille, tulee palauttaa takaisin omaan maahansa. Jos on niin paljon rahaa, että maksaa kymmeniä tuhansia eroja tänne tulemisesta, on minun silmissä rikas. Lisäksi saamme katsella heidän ”pakomatkaltaan” kuvia, joissa he nauttivat olostaan uima-altaan reunalla. En katso mitenkään velvollisuudekseni elättää täällä tuollaisia henkilöitä. Tuolla matkalipun hinnalla olisi voinut aloittaa uuden elämän jossakin lähempänä kotimaataan, maassa, jossa olisi valmiiksi sama äidinkieli ja uskonto. Tällainen henkilö on täällä jostakin muusta syystä kuin pakolaisena. Ja lisäksi hän on vielä tyhmä. Tyhmäksi sanon siksi, että uusi elämä tuolla rahalla olisi todellakin ollut täysin mahdollista aloittaa. Sen sijaan hän päättää maksaa kalliin hinnan matkasta Suomeen.
No sitten nämä tänne tulleet miehet. JOS he ovat tulleet alueelta missä on sota.. Sota sana tarkoittaa minulle, että pommit ovat rikkoneet talot ja on juostu siis käytännössä pommeja karkuun. Niin, siis jos he ovat tulleet tuollaisista oloista ja jättäneet vaimonsa ja lapsensa sinne pommien keskelle.. Ymmärtääkseni suurimmalla osalla jäi sinne perheet, jotka sitten tulevat tänne perässä. Mutta millainen on siis ihminen, mies, joka luikkii itse karkuun ja jättää perheensä tuonne pommien keskelle? Millainen mies voi jättää vaimonsa ja lapsensa isisin armoille? Minun silmissäni tuollainen ihminen on tunteeton, hän on eläin. Eihän noin voi tehdä, tuollaiseen käytökseen ei ole minun silmissä mitään hyväksyttävää selitystä. Tekisikö suomalainen mies noin? Ei ainakaan omani. Suomalainen mies taistelisi ja suojelisi perhettään! Tässä on syy, miksi en katsele hyvällä näitä tänne tulleita miehiä! Sitten kun jokainen väärin perustein tänne tullut on maasta poistettu, myös jokainen kielteisen päätöksen saanut, voin muuttaa asennettani, koska tiedän, että vastaani kävelee VAIN oikeita avun tarvitsijoita!
Tämän edellisen seuraukseni saamme lukea mediasta, miten naiset joutuvat nyt raiskatuiksi (ullatus) ja miten he joutuvat maksamaan karkumatkaansa seksillä. Kiitos tästä kuuluu niille miehille, jotka jättivät nämä naiset sinne yksin! Saamme katsella kuvia pakolaisleireiltä, jossa lapset ja naiset kärsivät järkyttävissä oloissa. Täällä Suomessa makoilee meidän elätettävänä rikkaat ”pakolaiset”. Me hyysätään ja suvaitaan ja annetaan näille täällä oleville kaikki mahdollinen, sinisilmäisesti! Totuus on, että todelliset avuntarvitsijat ovat ihan muualla!!
Suomi eikä kukaan muukaan Euroopan maa voi olla muun maailman sossu. Eikä tarvitse olla, se ei ole meidän velvollisuutemme! Nämä nyt Suomeen tulleet pakolaiset elävät vuosia sossun rahoilla, siis meidän suomalaisten verorahoilla. Minun mielestä nämä verorahat ovat tarkoitettu niille, jotka veroja maksavat, eikä kaiken maailman kansalaisille. Ei meidän rahat riitä elättämään muiden maiden köyhiä. Nyt näitä pakolaisia jää tänne yli kymmenen tuhatta. Perheen yhdistämisen myötä tuo luku tulee kertoa ainakin neljällä tai viidellä. Eli todellisuudessa heitä tästä erästä jää meidän elätettäväksi ainakin 50 000! On arvioitu, että menee 5-7 vuotta, ennen kuin he pystyvät työllistymään! Näitä kustannuksia maksavat kuulkaa vielä meidän lapsetkin. Suomen pitäisi ottaa mallia Australiasta, joka pitää rajalla tiukkaa seulontaa, ketä maahansa ottaa. Siellä ei ketään elätetä!
Kaikkia pakolaisille annettavia tukia tulisi mielestäni tiukentaa. Jos ei ole näyttöä halusta itse kotoutua ja integroitua yhteiskuntaan, ei tukia tule maksaa. Seuranta kielenoppimisesta, opiskelusta ja omasta aktiivisuudesta tulee olla tiukkaa. Tukien saaminen edellyttäisi todistusta edellisistä asioista. Suomen tulee tiedottaa näyttävästi näistä asioista maailmanlaajuisesti, etteivät Suomeen tulevat pakolaiset kuvittele tulevansa elämään tänne toisten kustannuksella. Pitää tehdä selväksi, että täällä saa rahaa vain työtä tekemällä. Näinhän me suomalaiset itsekin joudumme tekemään! Hyvä olisi myös kertoa, että Suomi on kallis maa asua ja siksi Suomessa myös naiset käyvät töissä.
Mielestäni meillä on mennyt suvaitsevaisuus aivan liiallisuuteen. Nämä pakolaiset saavat tehdä melkein mitä vaan ja kas kummaa vika onkin yht´äkkiä meissä suomalaisissa. Yksikin raiskaus oli liikaa. Jokainen joukkoahdistelu oli liikaa. Osallistuminen suuriin joukkokokoontumisiin on mielestäni jo syy välittömään maasta poistamiseen. Tuollainen ei kuulu maamme tapoihin. Emme tarvitse tänne tuollaisia ihmisiä. Emme tarvitse tänne ilmiöitä, joiden takia tavallisten ihmisten turvallisuus heikkenee. Lisäksi se, että rikolliset saavat jäädä maahan, antaa kaikille pakolaisille käsityksen, että täällä saa tehdä ihan mitä vaan ilman rangaistusta. Mitä tämä mies sai rangaistukseksi, joka roikotti videolla, tappamaansa ihmisen päätä? Ehdollista, eli siis ei mitään. Tällaista me sallimme. Nyt tuo tyyppi nauttii VOK:ssa aamupalaa, jonka minä maksan. Tuo tyyppi on vapaalla jalalla. Kuinka tämä on oikeasti edes mahdollista meidän muka niin sivistyneessä Suomessa. Jos tekijä olisi ollut suomalainen, olisiko tuomio ollut sama? Epäilen, että suomalainen henkilö kävelisi vielä vapaalla jalalla tuollaisen teon jälkeen! Miksi ihmeessä me sallimme noiden ”pakolaisten” tehdä ihan mitä vaan? Ainut oikea tuomio tuollaiselle hirviölle olisi ollut maasta karkotus!!
Liiallisuuksiin menee myös se, että pakolaisille tehdään asuntoihin keittiöremontit, ihan vaan sen takia, että siinä keittiössä on valmistettu aikaisemmin porsaasta ruokaa. Valtio maksaa pakolaisille kolmen vuoden vuokrat. Tällaiset tiedot saavat minut aivan raivon partaalle. Samaan aikaan meillä on suomalaisia kodittomia ja meillä on yksin asuvia vanhuksia todella huonoissa oloissa. Tämä on sitä suvakkitouhua ihan pahimmillaan. Menee niin yli hilseen!
Täytyy tunnustaa, että en ole muslimi-fani. Olen sen verran tutustunut heidän ideologiaan, että voin sano sen olevan hyvinkin kaukana omastani. Väkivalta ja naisen asema ovat ehkä ne suurimmat erot, unohtamatta kunniamurhia. Meillä täällä Suomessa kaikilla on uskonvapaus, mutta toimiiko se myös muslimeilla? Hehän ovat käyneet uskonsotaansa vasta vaivaiset 1400 vuotta. Vähän sama jos meillä jehovat ja lestadiolaiset tappaisivat toisiaan. Ja siellä muslimien omalla maaperällä tämä on ihan ok. Väkivalta ja tällaiset pommi-iskut ovat heille ihan arkipäivää. He eivät näe siinä mitään väärää. Minusta tuollaisen hyväksyminen on pelottavaa.
Tämä suurmoskeija hanke Helsinkiin on yksi hulluimmista ideoista, mitä olen taas aikoihin kuullut. Mitäpä jos he, muslimit, ensin antavat meidän rakentaa heidän maalleen kristinuskon kirkon, niin he saavat sitten rakentaa omansa tänne. Ja jatkaakseni samaa ajatusleikkiä, haluaisin tietää miten kävisi jos 30 000 suomalaista tulisi esim. Syyriaan hakemaan turvapaikkaa. Saisimmeko me kristityt samanlaisen kohtelun kuin miten me nyt kohtelemme heitä? Uskallan väittää, että possunlihakastiketta perunoilla ei tarjottaisi. Sen kokemuksen myötä, mitä minulla on islamin uskosta, en voi käyttää heistä sanaa suvaitsevainen. Mutta miksi siis me olemme niin suvaitsevaisia heitä kohtaan? Tätä en lainkaan ymmärrä.
En hyväksy, että meidän kansanedustajat ovat mukana VOK:n toiminnassa. En myöskään hyväksy heidän puolisoiden toimivan mukana tällaisessa bisneksessä. Se on mielestäni hyvin ristiriidassa kansanedustajan työn kanssa! Kansanedustaja osallistuu päätöksen tekoon ja kerää sitten itse hillot päältä! Tällainen pitäisi ehdottomasti kieltää. Vastaanottokeskusten pyörittäminen kun tuntuu olevan rahakasta bisnestä.
Viime syksystä lähtien tänne tulleet pakolaiset ovat tulleet maksamaan Suomelle niin paljon, että ihan hirvittää. Rahanmeno ei tule loppumaan vielä pitkään aikaan. Ihan taloudellisistakin syistä Suomen pitäisi tehdä hyvin tiukka linja pakolaisten vastaanottamisessa. On täysin väärin maksattaa tämä kaikki meillä veronmaksajilla. Kaikkein hirveintä on seurata sivusta kuinka omalta kansalta leikataan pois kaikenlaisia etuja ja samalla pistetään järjettömiä summia täysin tuntemattomien ihmisten auttamiseen. Tämä on minusta väärin. Kyllä meidän velvollisuus on ensin pitää huoli oman kansan hyvinvoinnista ja sitten EHKÄ antaa muille, jos jotain annettavaa jää!
Tämä kaikki tapahtuu täällä, meidän silmiemme alla. Mutta kuinka voi olla mahdollista, että poliitikot eivät herää ja avaa silmiään. Edelleen kun kuuntelee keskusteluja, lässytetään sinisilmäisiä unelmia! Mitä tässä vielä pitää tapahtua, että järki alkaisi voittamaan tuon järjettömän suvaitsevaisuuden? Onneksi edes muutama päättäjä on tullut järkiinsä, herännyt, mutta miksi vasta nyt? Miksi vasta nyt, kun kurakakka on jo polttanut pepun ruvelle?
Ihan tasa-arvon vuoksi heitän vähän lokaa niskaan myös suomalaisille. Vihaan jokaista suomalaista sosiaalipummia. Meillä on täällä aivan liikaa ihmistä, jotka käyttävät sosiaalietuja hyväkseen väärin perustein. Moni työkykyinen makaa kotona ja elää yhteiskunnan kustannuksella. Jos me hyysätään pakolaisia, kyllä me hyysätään myös suomalaisia. Potku perseelle ja töihin! Syytän tästä meidän liian hyvää sosiaalihuoltoa. Rahaa jaetaan aivan liian helposti ja työn tekoon ei kannusteta. Sosiaalihuolto Suomessa pitäisi ehdottomasti uudistaa.
Tämä kaikki mitä edellä olen kirjoittanut, on minun oma näkemykseni asiasta. Minä olen sitä mieltä, että tällä ei ole mitään tekemistä RASISMIN kanssa. Mutta tässä asiassa on juuri mennyt Suomessa vellit ja puurot sekaisin. Tätä ajattelua kutsutaan rasistiseksi. Olen toista mieltä. En millään tavalla pilkkaa ketään ihmistä, en hauku ihonväriä tai pilkkaa toisen uskontoa. Kerron vain avoimesti oman näkemykseni asiasta. Mutta, kun tällaista sanoo ääneen, on se heti rasismia. Olemmehan me Suomessa, missä vallitsee sanan- ja mielipiteenvapaus. Tai ainakin näin perustuslakimme väittää.
Tämä ei ole vihapuhetta, vaan suoraa puhetta. Asiat pitäisi osata erottaa toisistaan.
Tämä on ihan tavallisen ihmisen avoin mielipide. Ihmisen, joka tekee pirusti töitä elättääkseen itsensä ja perheensä. Siitä pirusti tehdystä työstä tämä ihmisen saa pirun pienen palkan. Siitä pirun pienestä palkasta vituttaa elättää vielä niitäkin, jotka eivät vaivaudu tekemään mitään. Kaiken lisäksi olen kiltti veronmaksaja ja kunnon Suomen kansalainen. Tässä puhuu ihminen, joka ei näe velvollisuudekseen elättää ei suomipummia, eikä väärinperustein tänne tulleita pakolaisiakaan.
Voin todella pahoin. Pahoinvointi helpottaa oksentamalla! Nyt vähän helpotti.
Rakkaudella, Rautarouva
Avainsanat: kotouttaminen, oksennus, pakolaiset suomessa, pakolaisleirit, rasismi, sosiaalitoimisto, sota, suvaitsevaisuus, vihapuheet
Media ja facebook ovat viime päivinä olleet pullollaan Brysselin tapahtumia. Aika harva ystäväni on kuitenkaan ottanut asiaan kantaa. Johtuneen varmaan siitä, että aika moni on sujahtanut tuohon tolkun joukkueeseen ja katsoo parhaakseen olla kertomatta julkisesti minkäänlaisia mielipiteitä leimautumisen pelossa.
Itse en oikein tiedä mitä joukkuetta kannatan, koska löydän itseäni useammasta eri tiimistä. Maine minulla on varmaankin hyvin rasistinen, koska uskallan arvostella turvapaikkapoliittisia päätöksiä. Olen käyttänyt sanan- ja mielipiteenvapauttani hyvin avoimesti.
Eräs facebook ystäväni jakoi Brysselin tapahtuminen jälkeen seinällään blogikirjoituksen. Kirjoittaja on julkisuuden henkilö ja siksi, vain siksi hänen blogiaan luetaan enemmän kuin omaani. Aihe liittyi tietysti ajankohtaiseen aiheeseen, terroristi iskuun. Kirjoittaja kertoi näkemyksiään tai oikeastaan ”unelmastaan” millainen on maailma ilman aitoja, siellä maailmassa kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia ja demokratia toimii. Hän ei halunnut maailmaan syntyvän luokkaeroja, niin että olisi slummit ja rikkaat.
Luettuani kirjoituksen, ilman sen suurempaa harkintaa, spontaanisti oksensin ulos kommenttini: ”Siinä taas yksi suvakki, jolla on realismi aivoista hävinnyt!! Onneksi saa asua siellä monikulttuurisessa ihanuudessa, Brysselissä! Aitoja on turha enää maiden välille rakentaa, Isis on jo täälläkin! Ja maailmasta ei koskaan tule tasa-arvoista, varsinkaan kun muslimit valtaa koko Euroopan!”
Kommenttiini sain aika nopeasti eräältä Herralta vastauksen: ”Olikohan Teidän, Rautarouva, puheenvuoronne nimittelyineen asiallinen ja toisten mielipiteitä kunnioittavaa – onhan meillä mielipiteen Vapaus oikein Perustuslaissa?”
”Sori siitä” oli ensimmäinen ajatukseni. Hetken harkinnan jälkeen kuitenkin ymmärsin, että tuo ei nyt ehkä ihan riitä.
Aamulla uusin aivoin vastasin:
”Hyvä Ville Humpola. Olen pahoillani jos kommenttini loukkasi Teitä.
Mitä tulee nimittelyyn, mielestäni suvakki-sana ei ole tänä päivänä nimittelyä. Sana on ihan nykypäivää ja kaikki tietävät sen merkityksen. Oikeastaan se sana kuvaa mielestäni hyvin ”kyseistä ihmisryhmää”. Onhan paljon helpompaa kirjoittaa yksi ainut sana, kuin alkaa selittää, että tarkoitan siis ihmistä, jonka suvaitsevaisuus on mennyt todellisuudentajun ohi. Ihmistä, joka kulkee kohti ”unelmaa” ohimoillaan silmälaput, jotka estävät näkemästä sivulle ja taakse. Peitetään siis silmät todellisuudelta, ei haluta nähdä mitä ympärillä tapahtuu. Ajattelin ehdottaa suvakki-sanan lisäämistä seuraavaan suomi-suomi-sanakirjaan.
Mielestäni juuri mielipiteen vapaus antaa myös Minulle oikeuden ilmaista mielipiteeni. Vai onko se oikeus vain osalla kansalaisista? Saako mielipiteen ilmaista vain silloin kun on samaa mieltä? Eikö juuri erilaiset mielipiteet avaa toiselle osapuolelle uusia näkemyksiä ja ehkä jopa poistaa joiltakin silmälaput ohimolta?
Itse luen tänä päivänä hyvin laajasta eri ihmisten kirjoituksia ja saan niistä aina jotain uutta näkemystä omaankin mielipiteeseen. Minulla ei ole ohimolla silmälappuja. Työskentelen monikulttuurisessa työyhteisössä ja keskustelen aina mielelläni ihmisten kanssa. Venäläinen, virolainen, puolalainen ja somali ovat työyhteisöni parhaimmat tyypit. Heidän kanssaan keskustelu on aina hyvin rikastuttavaa.
Avaan vielä vähän omaa mielipidettäni. En vihaa muslimeita, mutta, KYLLÄ pelkään Isisiä. Tämä EU:n unelma vapaasta liikkumisesta ja juuri tuo kirjoittajankin mainitsema ”ei aitoja”-ajatusmalli on mahdollistanut Isisin tulon tänne Eurooppaan. Nyt He ovat siirtäneet uskonsotansa tänne ”meidän” maaperälle. On turha väittää, etteikö tämä vaikuta ihmisten elämään, kun pommi-iskut alkavat tulla vain kokoajan lähemmäksi Suomea. Jos jopa minä olen tämän asian osannut ennustaa, niin mikseivät päättäjät ole siihen pystyneet? Nyt on hyvä jälkiviisaana tehdä yhteistyötä turvallisuusviranomaisten kesken.
Vapaus, demokratia ja tasa-arvo ovat ihania unelmia, mutta realistisesti ajateltuna mahdotonta saavuttaa. Ikävä kyllä yhteiskunta on jo jakautunut slummeihin ja rikkaisiin. Tässäkin asiassa on kirjoittajalla näköjään silmälaput silmillä.
Hyvä Ville Humpola. Suosittelen Teille luettavaksi blogin alta muidenkin ihmisten mielipiteitä kyseisestä kirjoituksesta. Se voi avata Teillekin uusia näkemyksiä ja ehkä poistaa mahdolliset silmälaput silmiltänne.”
Jostain syystä keskustelumme ei jatkunut tästä eteenpäin. Jäin miettimään, hyväksyikö hän anteeksipyyntöni. Se ei todennäköisesti selviä koskaan.
Rakkaudella, Rautarouva
Avainsanat: ei raja-aitoja, isis, mielipiteenvapaus, sananvapaus, suvakki, suvakki suomennettuna
Belgia 22.3.2016
Taas menetetty turhia, kallisarvoisia ihmishenkiä.
Pian aloitetaan suruliputus Belgian lipun värein.
On vain ajan kysymys, kun on vuorossa meidän oma siniristilippumme. Niin sinisilmäisiä ovat päättäjämme ja osa kansaa.
He ovat jo täällä.
Jokainen, joka on kannattanut näitä ”avoimia ovia”, voisi mielestäni jättää suruliputuksen tekemättä. Tässä maksetaan sitä sinisilmäistä suvaitsevaisuuden hintaa ja osamaksulla.
Rakkaudella, Rautarouva
Avainsanat: bryssel, ihmishenki, siniristilippu, suruliputus, suvaitsevaisuus, terroristi isku
Joskus musta tuntuu, että mulle tapahtuu niin paljon, että voisin kyllä välillä antaa osan kokemuksistani muillekin. Tänään oli taas sellainen päivä. (3.9.2015)
Mieheni oli kotiutettu edellisenä päivänä sairaalasta. Olin hyvin ymmälläni, kuinka se oli edes mahdollista, kun näin miten huonokuntoinen hän oli. Melkein viikko osastolla, ei mitään tutkimuksia ja kuumeisena kotiin. Yö olikin aikamoista jännitystä, kun vahdin kuumehoureisen mieheni hengitystä. Aamulla tilanne oli jo niin paha, että oli pakko soittaa lanssikyyti tuolle rakkaalle miehelleni. Onneksi pääsimme nopeasti erikoislääkärille ja sitä kautta päivystysosastolle. No, sinne sairaalaan hän taas jäi, mutta tiedän että hyviin käsiin!
Tunteet olivat taas pinnassa huonosti nukutun yön jäljiltä. Takana oleva viikko tuntui pitkältä. Hoidettavana oli olleet lapset, koirat ja koti kaikkine askareineen, puhumattakaan kolmivuorotyöstäni. Olin uupunut ja mieheni jättäminen sairaalaan, taas, ei tuntunut lainkaan hyvältä.
Koska olimme aamulla lähteneet ambulanssilla kotoa, ei minulla siis ollut autoa, millä pääsisin kotiin. Soitin tyttärelleni ja odottelin kyytiä sairaalan aulassa. Sitten kuulin sieltä sairaalan käytävältä hirveää avunhuutoa! Ensin ajattelin, että siellä on jotain nuorisoa, joka pelleilee. Kävelin kuitenkin vähän lähemmäksi ja tajusin, että siellä käytävällä oli nainen kontillaan ja huusi apua. Vieressä oli jo nainen hänen apunaan.
Menin siihen kyykylleni selvittämään, mitä oikein on tekeillä. Tajusin tilanteen hyvinkin äkkiä, että nainen oli raskaana ja huusi tuskissaan, että vauva syntyy nyt. Rauhoittelin naista ja selvitin samalla onko apua pyydetty. Sairaalan infon työntekijä kertoi jo hälyttäneensä apua. Synnyttävä nainen piti minua lujasti kädestä kiinni, katsoi syvälle silmiin kysyen: ethän vaan jätä minua yksin? Siinä tilanteessa en voinut muuta kuin rauhoitella naista ja kertoa avun tulevan ihan pian.
Nainen alkoi taas huutaa ja vakuutti minulle vauvan syntyvän. Nainen oli edelleen kontillaan lattialla. Siirryin naisen taakse ja yritin laskea housuja alas. Samalla näin, kuinka vauva syntyi ja pujahti naisen housun lahkeeseen. Hetken mietin kauhuissani, miten kummassa saan tuon pienen ihmisen pelastettua. Minä sitten kaivoin tuon vastasyntyneen tyttövauvan tämän naisen housunlahkeesta!! Se tunne oli sanoinkuvaamaton, kun yritin käsitellä tuota pientä alastonta ihmisen alkua niin varovasti kuin lasipalloa. Olin asettanut lattialle pyyhkeen, sen verran äly siinä kaiken keskellä toimi. Sain vauvan pyyhkeen päälle kun paikalle saapui kätilö ja elvytysryhmä. Olin niin huojentunut, kun sain luovuttaa tuon pienen ihmeen jollekin, joka otti siitä vastuun.
Olen siis tänään ollut kätilö, täysin tuntemattomalle naiselle! Auttanut maailmaan pienen tyttövauvan. Uskomaton kokemus, joka ei varmaan tule eteen toista kertaa elämässä. Kun pesin käsiäni, vasta tajusin koko tilanteen. Käteni tärisivät. Katsoin itseäni peilistä ja hymyilin itselleni. Olin aika ylpeä itsestäni!
Elämä on taas tänään ollut täynnä tunteiden kirjoa. Surua ja pelkoa oman läheisen sairaudesta. Iloa, ihmetystä ja uuden elämän alkua.
Surun ja ilon kyyneleitä. Siis ELÄMÄÄ!
Rakkaudella, Rautarouva
Avainsanat: kätilö, synnytys, syöksysynnytys, vastasyntynyt
Erityislapsen äitinä oleminen ei ole koskaan ollut helppoa. Se elämä pitää sisällään aika paljon taisteluja, ylä- ja alamäkiä. Jokainen äiti tietää, miten oman lapsen puolesta antaisi ihan kaikkensa. Omaa lasta rakastaa koko sydämellään ja sellaisena kuin hän on! Koska tänä päivänä olemme tilanteessa, että tuo ihana erityinen lapseni seisoo jo aika tiukasta omilla jaloillaan, voin siis sanoa, että voitettuja taisteluja on enemmän kuin hävittyjä. Aikaa on toki lapseni syntymästä kulunut nyt 20 vuotta, joten siihen mahtuu monen monta ilon ja surun kyyneltä, muistoja ja jopa syviä arpia.
Aika onneksi parantaa haavoja ja aika myös tasoittaa huippuja. Mutta on paljon sellaisia muistoja, joita ei edes aika saa unohtamaan. Nuo muistot eivät useinkaan ole niitä ilon hetkiä, sillä meillä ihmisillä on tapana muistaa paremmin ne hetket, jotka jättävät sydämeen arpia.
Jostain syystä olen viime aikoina palannut mielessäni aikaan, jolloin tuo ihana erityinen lapseni oli siirtymässä alakoulusta yläkoulun puolelle. Oli siis aika taas istua alas monen ammatti-ihmisen voimin ja etsiä se paras ratkaisu lapseni koulunkäynnin turvaamiselle. Erityisen tuen tarpeen lapsena, hän tarvitsi tukitoimia ja nyt oli aika miettiä, missä yläkoulussa olisi tarvittavat tukitoimet saatavilla.
Jälleen kerran järjestettiin palaveri. Olen elämäni aikana tavannut varmaan satoja ihmisiä näiden loputtomien palavereiden yhteydessä. Osa noista ihmisistä on jäänyt täysin unholaan, mutta on myös niitä, jotka ansaitsevat palkintokaapistani pokaalin. Tänään haluan luovuttaa pois yhden pokaalin.
Muistan vieläkin tuon kokoushuoneen ja ne ihmiset, jotka sen pöydän ympärillä istuivat. Palaverin tarkoituksena oli tehdä päätös lapseni koulupaikasta ja valittavana oli kaksi yläkoulua. Minun lisäksi paikalla oli pari psykologia, erityiskoulukoordinaattori ja kaksi rehtoria. Toisen koulun rehtoria kutsun tässä nimellä Rouva R ja toinen saakoon nimen Herra H.
Palaverin kulku meni kutakuinkin näin. Erityiskoulukoordinaattori esitteli hyvin lyhyesti lapseni taustaa ja millaisia tukitoimia olisi tarpeen järjestää. Herra H oli hyvin lempeä ja empaattinen rehtori. Hän totesi omaan rauhalliseen tyyliinsä, että onhan noita erityisoppilaita ennenkin koulussa ollut. Tuossa Herra H:n koulussa luokkakoot olivat isoja eikä siellä ollut pienryhmää tarjolla. Tämä oli kuitenkin se koulu, johon asuinpaikkamme mukaisesti lapseni olisi kuulunut. Rehtori Herra H toivotti lapseni kuitenkin tervetulleeksi kouluun ja totesi, että eiköhän me joitain tukitoimia keksitä.
Rehtori Rouva R:n koulussa taas oli tarjolla pienryhmä, jossa opiskelu olisi rauhallisempaa ja opettajana erityisopettaja. Koulu taas oli oppilasmäärältään isompi kuin Herra H:n koulu. Pienryhmä oli kuitenkin se syy, miksi oli järkevämpää sijoittaa lapseni tähän Rouva R:n kouluun.
Rouva R ei ollut lainkaan ilahtunut siitä, että lapseni tulisi hänen kouluunsa. Kuultuaan lyhyen kertomuksen lapsestani, hän totesi ilmeettömästi, että ”tuo oppilas ei tule koskaan pärjäämään meidän koulussa”. Hänen asenne oli valmiiksi negatiivinen ja koko hänen olemuksensa oli välinpitämättömän ja kylmä.
Olin järkyttynyt. Noiden vuosien aikana olin tavannut vain empaattisia ihmisiä, joilla oli aito halu auttaa lastani ja meidän perhettä eteenpäin. Palavereissa oli aina ollut lämmin tunnelma kaikesta ikävästä huolimatta. En ollut koskaan vielä kohdannut noin kylmää ihmistä, joka oli valmiiksi jo päättänyt lapseni epäonnistumisesta.
Tuohon aikaan olin vielä kaukana siitä Rautarouvasta, joka nykyään olen. Varteni oli hento, kuin makkaratikku. Mutta kuitenkin olin sen verran rohkea ja uskalsin kysyä tuolta Rouva R:ltä, kuinka hän voi sanoa noin lapsestani, kun ei ole häntä koskaan henkilökohtaisesti edes tavannut. Sain halveksivan katseen ja vastauksen: ”Minulla on kuule koulussa niin monta sataa oppilasta, että minulla ei ole aikaa tutustua heihin mitenkään henkilökohtaisesti, eikä minulla ole tarkoitustakaan luoda mitään henkilökohtaisia tuttavuuksia oppilaisiin!”
Tuohon kokoushuoneeseen laskeutui hiljaisuus. Tunsin kuinka muutkin läsnäolijat minun lisäksi olivat aika järkyttyneitä Rouva R:n sanoista. Minä istuin hiljaa ja tuossa vaiheessa jo nielin kyyneleitä. Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Tämä ei kuitenkaan loppunut tähän. Jouduin kuuntelemaan vielä pitkään keskustelua siitä, kuinka Rouva R halusi tietää, mitä kaikkea lisärahoitusta koulu nyt saa kun joutuu ottamaan lapseni sinne oppilaaksi. Se tuntui minusta hyvin ikävältä. Ihan kuin lapseni olisi ollut kauppatavaraa, jolle rehtori nyt oli vaatimassa korkeinta mahdollista hintaa. Keskustelun sävy oli kaikkea muuta kuin empaattinen. Rouva R matemaatikkona halusi tietää tarkalleen miten paljon koulu saa lisää rahaa. Psykologi luetteli jotain perusteluita rahoitukselle ja lopulta Rouva R:n oli hiljaa. Lapseni koulupaikka oli nyt päätetty: pienryhmä rehtori Rouva R:n koulussa.
Palaveri päättyi. Rouva R poistui kiireesti ulos. Hän ei katsonut tarpeelliseksi jäädä paikalle yhtään ylimääräistä minuuttia. Muut läsnäolijat kättelivät kohteliaasti toisiaan ja toivottivat hyvää syksyn jatkoa. Poistuin paikalta itsekin vähin äänin. Päästin kyyneleet valloilleen vasta autossa. Minusta tuntui todella pahalta.
Olin tavannut ensimmäistä kertaa koulun rehtorin, jolla ei mielestäni ollut sydän oikealla paikalla. Tai oikeastaan sillä hetkellä minusta tuntui, ettei hänellä ollut sydäntä lainkaan. Minulle oli juuri tehty hyvin selväksi, että lapseni ei ollut tervetullut tuohon kouluun. Minulle kerrottiin suoraan, ettei lapseni tule koulussa koskaan pärjäämään. Ja kaiken huipuksi joudun vielä kuuntelemaan kaupankäyntiä ja lapseni hinnoittelua. Jokainen vanhempi voi varmaan kuvitella miltä tuntuisi kuunnella noin ilkeää puhetta omasta lapsesta. Tuolta pohjalta ei ollut helppoa lähteä luomaan turvallista ”koulumatkaa” omalle ihanalle erityiselle lapselleni.
Kuten voitte arvata, ei lapseni koulunkäynti tuossa koulussa ollut helppoa. Yhteistyö rehtorin kanssa ei sujunut ongelmitta. Monen monta palaveri tuli istuttua tuon Rouva R:n huoneessa. Koskaan en kuullut kannustavia sanoja, koskaan en kuullut lapsestani mitään positiivista, koskaan en kuullut empaattisuutta tai ymmärrystä tuon Rouva R:n puheessa. Päinvastoin, tunsin joka kerta tuon kylmyyden ja tunteettomuuden hänen sanoistaan ja ilmeistään. Tunsin oleva todella huono ja kelvoton äiti.
Se miten lapseni tarina tältä osin päättyi, ei ole tämän tarinan olennainen osa. Opetuksena olkoon muistutus siitä, miten ensitapaaminen on aina ainutkertainen ja sitä on lähes mahdotonta myöhemmin yrittää korjata. Sen mahdollisuuden jokainen saa vain kerran elämässään.
Kirjoituksellani en yritä syyllistää rehtoria siitä, miten lapselleni lopulta tuossa koulussa kävi. Mutta uskon, että rehtorin erilaisella asenteella olisimme välttyneet kaikkein pahimmilta tapahtumilta. Rehtorin empaattisuuden puute ja kylmä asenne aiheuttivat sen, että meillä ei koskaan ollut hyvää keskusteluyhteyttä. Meillä ei koskaan ollut yhteistä tavoitetta lapseni koulunkäynnin tukemiselle. Rouva R ei ansaitse minulta paljoakaan kehuja. Oikeastaan voisin sanoa hänen olleen aikamoinen kusipää. Se ensivaikutelma jonka sain, piti hänen kohdallaan paikkaansa loppuun asti. Mielestäni hänenlaisensa ihminen ei ole lainkaan oikeanlainen ihminen johtamaan koulua. Rehtori antaa koululle kasvot ja minä näin hyvin erilaiset kasvot, kuin mitä annettiin muille ymmärtää.
Nuo vaikeat vuodet vain vahvistivat rautaista varttani. Makkaratikku muuttui vähintäänkin hiilihangoksi. Oli pakko kasvattaa itselle myös kova kuori, jotta kaikki ilkeät sanat eivät päätyneet sydämeen asti. Silloin en tiennyt, että tulen tarvitsemaan tuota rautaista kuortani tulevaisuudessa vielä monta kertaa.
Tuo ensitapaaminen Rouva R:n kanssa on jättänyt sisimpääni syvän arven. Se palaveri oli mielestäni niin lastani halventava, että en tule sitä varmaan koskaan unohtamaan. Nyt haluan kuitenkin yrittää parantaa tuota haavaa ja tämä kirjoittaminen on yksi tapani. Haluan jakaa tuon ikävän muiston myös muille ihmisille ja toivon, että tästä voi joku ottaa oppia. Tarina on kertomus omasta elämästäni erityislapsen äitinä. Tarina kertoo minun tunteistani ja siitä, miten kaikki ihmiset eivät mielestäni ole oikeassa ammatissaan.
Tänään avaan siis ensimmäistä kertaa palkintokaappini ja annan sieltä pois yhden pokaalin. Sen pokaalin haluan ojentaa Rouva R:lle. Pokaalin, jonka nimeksi annan: miljoonan dollarin kusipää!
Rakkaudella, Rautarouva
Avainsanat: äitiys, ensitapaaminen, erityislapsi, kusipää, mielensäpahoittaja, miljoona dollaria, palaveri, pokaali, rehtori
