Miljoonan dollarin kusipää
Erityislapsen äitinä oleminen ei ole koskaan ollut helppoa. Se elämä pitää sisällään aika paljon taisteluja, ylä- ja alamäkiä. Jokainen äiti tietää, miten oman lapsen puolesta antaisi ihan kaikkensa. Omaa lasta rakastaa koko sydämellään ja sellaisena kuin hän on! Koska tänä päivänä olemme tilanteessa, että tuo ihana erityinen lapseni seisoo jo aika tiukasta omilla jaloillaan, voin siis sanoa, että voitettuja taisteluja on enemmän kuin hävittyjä. Aikaa on toki lapseni syntymästä kulunut nyt 20 vuotta, joten siihen mahtuu monen monta ilon ja surun kyyneltä, muistoja ja jopa syviä arpia.
Aika onneksi parantaa haavoja ja aika myös tasoittaa huippuja. Mutta on paljon sellaisia muistoja, joita ei edes aika saa unohtamaan. Nuo muistot eivät useinkaan ole niitä ilon hetkiä, sillä meillä ihmisillä on tapana muistaa paremmin ne hetket, jotka jättävät sydämeen arpia.
Jostain syystä olen viime aikoina palannut mielessäni aikaan, jolloin tuo ihana erityinen lapseni oli siirtymässä alakoulusta yläkoulun puolelle. Oli siis aika taas istua alas monen ammatti-ihmisen voimin ja etsiä se paras ratkaisu lapseni koulunkäynnin turvaamiselle. Erityisen tuen tarpeen lapsena, hän tarvitsi tukitoimia ja nyt oli aika miettiä, missä yläkoulussa olisi tarvittavat tukitoimet saatavilla.
Jälleen kerran järjestettiin palaveri. Olen elämäni aikana tavannut varmaan satoja ihmisiä näiden loputtomien palavereiden yhteydessä. Osa noista ihmisistä on jäänyt täysin unholaan, mutta on myös niitä, jotka ansaitsevat palkintokaapistani pokaalin. Tänään haluan luovuttaa pois yhden pokaalin.
Muistan vieläkin tuon kokoushuoneen ja ne ihmiset, jotka sen pöydän ympärillä istuivat. Palaverin tarkoituksena oli tehdä päätös lapseni koulupaikasta ja valittavana oli kaksi yläkoulua. Minun lisäksi paikalla oli pari psykologia, erityiskoulukoordinaattori ja kaksi rehtoria. Toisen koulun rehtoria kutsun tässä nimellä Rouva R ja toinen saakoon nimen Herra H.
Palaverin kulku meni kutakuinkin näin. Erityiskoulukoordinaattori esitteli hyvin lyhyesti lapseni taustaa ja millaisia tukitoimia olisi tarpeen järjestää. Herra H oli hyvin lempeä ja empaattinen rehtori. Hän totesi omaan rauhalliseen tyyliinsä, että onhan noita erityisoppilaita ennenkin koulussa ollut. Tuossa Herra H:n koulussa luokkakoot olivat isoja eikä siellä ollut pienryhmää tarjolla. Tämä oli kuitenkin se koulu, johon asuinpaikkamme mukaisesti lapseni olisi kuulunut. Rehtori Herra H toivotti lapseni kuitenkin tervetulleeksi kouluun ja totesi, että eiköhän me joitain tukitoimia keksitä.
Rehtori Rouva R:n koulussa taas oli tarjolla pienryhmä, jossa opiskelu olisi rauhallisempaa ja opettajana erityisopettaja. Koulu taas oli oppilasmäärältään isompi kuin Herra H:n koulu. Pienryhmä oli kuitenkin se syy, miksi oli järkevämpää sijoittaa lapseni tähän Rouva R:n kouluun.
Rouva R ei ollut lainkaan ilahtunut siitä, että lapseni tulisi hänen kouluunsa. Kuultuaan lyhyen kertomuksen lapsestani, hän totesi ilmeettömästi, että ”tuo oppilas ei tule koskaan pärjäämään meidän koulussa”. Hänen asenne oli valmiiksi negatiivinen ja koko hänen olemuksensa oli välinpitämättömän ja kylmä.
Olin järkyttynyt. Noiden vuosien aikana olin tavannut vain empaattisia ihmisiä, joilla oli aito halu auttaa lastani ja meidän perhettä eteenpäin. Palavereissa oli aina ollut lämmin tunnelma kaikesta ikävästä huolimatta. En ollut koskaan vielä kohdannut noin kylmää ihmistä, joka oli valmiiksi jo päättänyt lapseni epäonnistumisesta.
Tuohon aikaan olin vielä kaukana siitä Rautarouvasta, joka nykyään olen. Varteni oli hento, kuin makkaratikku. Mutta kuitenkin olin sen verran rohkea ja uskalsin kysyä tuolta Rouva R:ltä, kuinka hän voi sanoa noin lapsestani, kun ei ole häntä koskaan henkilökohtaisesti edes tavannut. Sain halveksivan katseen ja vastauksen: ”Minulla on kuule koulussa niin monta sataa oppilasta, että minulla ei ole aikaa tutustua heihin mitenkään henkilökohtaisesti, eikä minulla ole tarkoitustakaan luoda mitään henkilökohtaisia tuttavuuksia oppilaisiin!”
Tuohon kokoushuoneeseen laskeutui hiljaisuus. Tunsin kuinka muutkin läsnäolijat minun lisäksi olivat aika järkyttyneitä Rouva R:n sanoista. Minä istuin hiljaa ja tuossa vaiheessa jo nielin kyyneleitä. Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Tämä ei kuitenkaan loppunut tähän. Jouduin kuuntelemaan vielä pitkään keskustelua siitä, kuinka Rouva R halusi tietää, mitä kaikkea lisärahoitusta koulu nyt saa kun joutuu ottamaan lapseni sinne oppilaaksi. Se tuntui minusta hyvin ikävältä. Ihan kuin lapseni olisi ollut kauppatavaraa, jolle rehtori nyt oli vaatimassa korkeinta mahdollista hintaa. Keskustelun sävy oli kaikkea muuta kuin empaattinen. Rouva R matemaatikkona halusi tietää tarkalleen miten paljon koulu saa lisää rahaa. Psykologi luetteli jotain perusteluita rahoitukselle ja lopulta Rouva R:n oli hiljaa. Lapseni koulupaikka oli nyt päätetty: pienryhmä rehtori Rouva R:n koulussa.
Palaveri päättyi. Rouva R poistui kiireesti ulos. Hän ei katsonut tarpeelliseksi jäädä paikalle yhtään ylimääräistä minuuttia. Muut läsnäolijat kättelivät kohteliaasti toisiaan ja toivottivat hyvää syksyn jatkoa. Poistuin paikalta itsekin vähin äänin. Päästin kyyneleet valloilleen vasta autossa. Minusta tuntui todella pahalta.
Olin tavannut ensimmäistä kertaa koulun rehtorin, jolla ei mielestäni ollut sydän oikealla paikalla. Tai oikeastaan sillä hetkellä minusta tuntui, ettei hänellä ollut sydäntä lainkaan. Minulle oli juuri tehty hyvin selväksi, että lapseni ei ollut tervetullut tuohon kouluun. Minulle kerrottiin suoraan, ettei lapseni tule koulussa koskaan pärjäämään. Ja kaiken huipuksi joudun vielä kuuntelemaan kaupankäyntiä ja lapseni hinnoittelua. Jokainen vanhempi voi varmaan kuvitella miltä tuntuisi kuunnella noin ilkeää puhetta omasta lapsesta. Tuolta pohjalta ei ollut helppoa lähteä luomaan turvallista ”koulumatkaa” omalle ihanalle erityiselle lapselleni.
Kuten voitte arvata, ei lapseni koulunkäynti tuossa koulussa ollut helppoa. Yhteistyö rehtorin kanssa ei sujunut ongelmitta. Monen monta palaveri tuli istuttua tuon Rouva R:n huoneessa. Koskaan en kuullut kannustavia sanoja, koskaan en kuullut lapsestani mitään positiivista, koskaan en kuullut empaattisuutta tai ymmärrystä tuon Rouva R:n puheessa. Päinvastoin, tunsin joka kerta tuon kylmyyden ja tunteettomuuden hänen sanoistaan ja ilmeistään. Tunsin oleva todella huono ja kelvoton äiti.
Se miten lapseni tarina tältä osin päättyi, ei ole tämän tarinan olennainen osa. Opetuksena olkoon muistutus siitä, miten ensitapaaminen on aina ainutkertainen ja sitä on lähes mahdotonta myöhemmin yrittää korjata. Sen mahdollisuuden jokainen saa vain kerran elämässään.
Kirjoituksellani en yritä syyllistää rehtoria siitä, miten lapselleni lopulta tuossa koulussa kävi. Mutta uskon, että rehtorin erilaisella asenteella olisimme välttyneet kaikkein pahimmilta tapahtumilta. Rehtorin empaattisuuden puute ja kylmä asenne aiheuttivat sen, että meillä ei koskaan ollut hyvää keskusteluyhteyttä. Meillä ei koskaan ollut yhteistä tavoitetta lapseni koulunkäynnin tukemiselle. Rouva R ei ansaitse minulta paljoakaan kehuja. Oikeastaan voisin sanoa hänen olleen aikamoinen kusipää. Se ensivaikutelma jonka sain, piti hänen kohdallaan paikkaansa loppuun asti. Mielestäni hänenlaisensa ihminen ei ole lainkaan oikeanlainen ihminen johtamaan koulua. Rehtori antaa koululle kasvot ja minä näin hyvin erilaiset kasvot, kuin mitä annettiin muille ymmärtää.
Nuo vaikeat vuodet vain vahvistivat rautaista varttani. Makkaratikku muuttui vähintäänkin hiilihangoksi. Oli pakko kasvattaa itselle myös kova kuori, jotta kaikki ilkeät sanat eivät päätyneet sydämeen asti. Silloin en tiennyt, että tulen tarvitsemaan tuota rautaista kuortani tulevaisuudessa vielä monta kertaa.
Tuo ensitapaaminen Rouva R:n kanssa on jättänyt sisimpääni syvän arven. Se palaveri oli mielestäni niin lastani halventava, että en tule sitä varmaan koskaan unohtamaan. Nyt haluan kuitenkin yrittää parantaa tuota haavaa ja tämä kirjoittaminen on yksi tapani. Haluan jakaa tuon ikävän muiston myös muille ihmisille ja toivon, että tästä voi joku ottaa oppia. Tarina on kertomus omasta elämästäni erityislapsen äitinä. Tarina kertoo minun tunteistani ja siitä, miten kaikki ihmiset eivät mielestäni ole oikeassa ammatissaan.
Tänään avaan siis ensimmäistä kertaa palkintokaappini ja annan sieltä pois yhden pokaalin. Sen pokaalin haluan ojentaa Rouva R:lle. Pokaalin, jonka nimeksi annan: miljoonan dollarin kusipää!
Rakkaudella, Rautarouva
