Pitääks mun aina
Muutama päivä sitten entinen työkaverini päivitti facebookiaan. Hän oli laittanut seinälleen kuvan oman asuntonsa ovesta. Postiluukussa oli peräkkäin neljä nimeä. Kuvan alla hän ja hänen ystävät kirjoittelivat räkänauru hymiöiden kera kommentteja, miten hauskaa on kun ei meinannut kaikki nimet mahtua tuohon peräkkäin.
Minua tuo kuva ei naurattanut lainkaan. Jätin tykkäykset tekemättä, enkä myöskään kommentoinut asiaa, sillä olisin saanut niskaani paskaryöpyn, jos olisin kertonut rehellisen mielipiteeni asiasta. No onneksi minulla on tämä oma blogini, mihin voin kirjoittaa mitä itse haluan. Tänne voin kirjoittaa oman mielipiteeni tästäkin asiasta ja sanottaakoon jälleen kerran, että vastuu jää lukijalle.
Takaisin tuohon entiseen työkaveriini. En ole pitänyt häneen yhteyttä lähes kahteen kymmeneen vuoteen, muuten kuin mitä näen hänen elämästään facebookin kautta. Silloin aikoinaan kun olimme samassa työpaikassa, elimme molemmat aikaa, jolloin tapasimme ”ensimmäiset” miehemme. Minä seurustelin jo nykyisen aviomieheni kanssa ja hän ”Kallen” kanssa. Olin tavannut tuon Kallen muutaman kerran ja vaistoni sanoi, että tuosta ei ehkä hyvää seuraa. He menivät hyvin pikaisesti naimisiin ja saivat kaksi lasta. Liitto ei kauaa kestänyt sillä Kalle osoittautui viinamäenmieheksi. ”Tarjasta” tuli kahden pienen lapsen yksinhuoltaja. Lasten isä tuskin työttömänä alkoholistina kovin paljoa osallistui lasten kustannuksiin. Todennäköisesti valtio maksoi elatusmaksutkin.
Mutta eipä kauaakaan kun Tarja olikin jo uusissa naimisissa ja pulauttanut maailmaan tälle uudelle miehelle kaksi lasta. Ei onnistunut tämäkään liitto ja Tarjasta tuli neljän lapsen yksinhuoltaja. Miehet tuntuu Tarjalla vaihtuvan aika tiuhaa tahtia ja nyt siis saman katon alle muutti uusi miesystävä facebookin tilapäivityksen mukaan. Postiluukussa on nykyään Tarjan oma tyttönimi, ensimmäisen avioliiton sukunimi, toisen avioliiton sukunimi ja vielä mahtui uusimman miesystävänkin nimi hännän huipuksi. Tämä oli Tarjan mielestä hillittömän hauskaa.
No miksi tämä asia ei minua lainkaan naurata. Mielestäni ihmiset menevät tänä päivänä naimisiin ja eroavat ihan järkyttävän helpolla. Mihin on hävinnyt se lupaus rakastaa toista myötä- ja vastoinkäymisissä elämämme loppuun asti. Ensimmäisen vastoinkäymisen seurauksena pistetään lusikat heti jakoon. Ihmisiltä puuttuu pitkäjänteisyys, halutaan elää tässä ja nyt, täysillä. Halutaan elää ihanaa elämää. Tavallista arkea ei kestetä, vaan aina pitää mennä lujaa. Hypitään ihmissuhteista toiseen.
Tänä päivänä eroaminen on tehty hyvin helpoksi ja yksinhuoltajia tuetaan valtion toimesta kaikenmaailman tukien avulla. Heitä ei hylätä. Eron sattuessa yksinhuoltaja saa heti asunnon. Kelasta ja sosiaalitoimistosta saa rahaa. Väitän, ettei työtön Tarja selviä neljän lapsen yksinhuoltajana ilman yhteiskunnan tukea.
Jos avioliitto ei nykyään merkitse mitään, niin miten sitten ”päätös” lapsien hankkimisesta. Pitäisikö lasten saamiseenkin olla ”ajokortti” tai joku kurssi suoritettuna? Tänä päivä kun seuraa ihmisten elämää, tuntuu että lapsia hankitaan ihan tuosta vaan ja ajatellaan yhteiskunnan kasvattavan ja elättävän heidät. Eihän sen näin pitäisi olla. Lapsen hankkiminen on kuin ottaisit asuntolainan 18 vuodeksi eteenpäin. Se on pitkäaikainen sijoitus, jota pitäisi harkita tarkkaan. Asuntolainaakin harkitaan tarkkaan. Mietitään yhdessä pankin kanssa, riittävätkö rahat asunnon ostoon. Eikö lapsen hankkimista olisi syytä harkita ihan samalla tavalla. Ei lapsi ole ilmainen, eikä se ole mikään materiaalinen esine, niin kuin talo on. Jos sinulla ei ole ammattia tai työpaikkaa, niin miten elätät lapsesi? Tai jos olet jo kahden lapsen yksinhuoltaja, miksi tehdä lisää lapsia? Miten rahasi riittää ”kahteen asuntolainaan”? Tai miten ne riittävät ”neljään”?
Minun mielestäni meillä on Suomessa aivan liikaa kaikenlaisia oikeuksia. Suomi käyttääkin rahaa eniten sosiaaliturvaan, kun määrää verrataan bruttokansantuotteeseen. Mielestäni ihmisten kuuluisi ottaa paljon enemmän itse vastuuta omasta hyvinvoinnistaan. Nyt valtio jakaa monenlaisia tukija, eikä ihmisten tarvitse itse tehdä niiden eteen yhtään mitään. Yhteiskunta kantaa järjetöntä vastuuta kansalaisistaan Kelatukien ja sosiaaliturvan muodossa.
Eikö olisi aika alkaa nostaa keskustelua siitä, mitkä ovat ihmisten omat velvollisuudet. Mitä velvollisuuksia Suomen kansalaisilla on, että he saavat käyttää tiettyjä oikeuksia. Nyt vaan huudetaan suuresti sitä, että kaikkien pitää saada ne oikeudet, jotka heille kuuluvat. Jos meille jaetaan vain pelkästään noita oikeuksia eikä meiltä vaadita mitään velvollisuuksia, kaikki me tiedämme lopputuloksen. Suunta on jo pahasti sinne päin. Olemme velkaantuneet, eikä loppua näy.
Pitäisikö meidän alkaa jo peruskoulussa opettamaan lapsille vastuunottoa ja velvollisuuksia ihan oppiaineen muodossa. Ei varmaan tekisi pahaa opettaa koulussa faktoja, mitä lapsen hankkiminen Suomessa maksaa ja mitä asioita elämässä kuuluu olla valmiina ennen lapsen hankkimista. Olisi varmaan hyvä opettaa jo pienestä pitäen, miten yhteiskunta toimii. Työntekoa tulisi arvostaa, kertoa mihin verorahat käytetään ja mikä on jokaisen ihmisen yhteiskunnallinen vastuu. Nyt kun tuntuu vaan siltä, että monen vanhemman omat kyvyt tähän kasvatustyöhön eivät riitä.
Kirjoitukseni tarkoitus on, olla huolissaan ihmisten nykyisestä elämän tavasta. Lapsia hankitaan, vaikka parisuhde ei ole turvallinen ja vakaa. Lapsia hankitaan vaikka raha ei riitä edes itsensä elättämiseen. Moni ei tunnu ymmärtävän, että lapsen hankkiminen ja lapsen elättäminen on aina omalla vastuulla, eikä se ole yksin yhteiskunnan tehtävä.
Haluan tuoda esille mielipiteeni siitä, että meillä holhotaan ihmisiä aivan liikaa. Nyt jos koskaan, olisi aika alkaa vaatimaan ihmisiltä vastuunottoa. Meitä tunnollisia vastuunkantajia on paljon. Moni meistä hoitaa kunnialla velvollisuutensa. Mutta miten kauan meidän voimavarat riittävät, kun me aina vaan annetaan. Omat voimavarani ainakin alkavat pikku hiljaa loppua. Mieleeni on viime aikoina tullut ajatus, että heittäytyisin itsekin yhteiskunnan elätiksi. Miksi kantaa vastuuta, jos muutkaan eivät välitä? Pitääks mun aina…
Rakkaudella, Rautarouva
