Surun ja ilon kyyneleitä
Joskus musta tuntuu, että mulle tapahtuu niin paljon, että voisin kyllä välillä antaa osan kokemuksistani muillekin. Tänään oli taas sellainen päivä. (3.9.2015)
Mieheni oli kotiutettu edellisenä päivänä sairaalasta. Olin hyvin ymmälläni, kuinka se oli edes mahdollista, kun näin miten huonokuntoinen hän oli. Melkein viikko osastolla, ei mitään tutkimuksia ja kuumeisena kotiin. Yö olikin aikamoista jännitystä, kun vahdin kuumehoureisen mieheni hengitystä. Aamulla tilanne oli jo niin paha, että oli pakko soittaa lanssikyyti tuolle rakkaalle miehelleni. Onneksi pääsimme nopeasti erikoislääkärille ja sitä kautta päivystysosastolle. No, sinne sairaalaan hän taas jäi, mutta tiedän että hyviin käsiin!
Tunteet olivat taas pinnassa huonosti nukutun yön jäljiltä. Takana oleva viikko tuntui pitkältä. Hoidettavana oli olleet lapset, koirat ja koti kaikkine askareineen, puhumattakaan kolmivuorotyöstäni. Olin uupunut ja mieheni jättäminen sairaalaan, taas, ei tuntunut lainkaan hyvältä.
Koska olimme aamulla lähteneet ambulanssilla kotoa, ei minulla siis ollut autoa, millä pääsisin kotiin. Soitin tyttärelleni ja odottelin kyytiä sairaalan aulassa. Sitten kuulin sieltä sairaalan käytävältä hirveää avunhuutoa! Ensin ajattelin, että siellä on jotain nuorisoa, joka pelleilee. Kävelin kuitenkin vähän lähemmäksi ja tajusin, että siellä käytävällä oli nainen kontillaan ja huusi apua. Vieressä oli jo nainen hänen apunaan.
Menin siihen kyykylleni selvittämään, mitä oikein on tekeillä. Tajusin tilanteen hyvinkin äkkiä, että nainen oli raskaana ja huusi tuskissaan, että vauva syntyy nyt. Rauhoittelin naista ja selvitin samalla onko apua pyydetty. Sairaalan infon työntekijä kertoi jo hälyttäneensä apua. Synnyttävä nainen piti minua lujasti kädestä kiinni, katsoi syvälle silmiin kysyen: ethän vaan jätä minua yksin? Siinä tilanteessa en voinut muuta kuin rauhoitella naista ja kertoa avun tulevan ihan pian.
Nainen alkoi taas huutaa ja vakuutti minulle vauvan syntyvän. Nainen oli edelleen kontillaan lattialla. Siirryin naisen taakse ja yritin laskea housuja alas. Samalla näin, kuinka vauva syntyi ja pujahti naisen housun lahkeeseen. Hetken mietin kauhuissani, miten kummassa saan tuon pienen ihmisen pelastettua. Minä sitten kaivoin tuon vastasyntyneen tyttövauvan tämän naisen housunlahkeesta!! Se tunne oli sanoinkuvaamaton, kun yritin käsitellä tuota pientä alastonta ihmisen alkua niin varovasti kuin lasipalloa. Olin asettanut lattialle pyyhkeen, sen verran äly siinä kaiken keskellä toimi. Sain vauvan pyyhkeen päälle kun paikalle saapui kätilö ja elvytysryhmä. Olin niin huojentunut, kun sain luovuttaa tuon pienen ihmeen jollekin, joka otti siitä vastuun.
Olen siis tänään ollut kätilö, täysin tuntemattomalle naiselle! Auttanut maailmaan pienen tyttövauvan. Uskomaton kokemus, joka ei varmaan tule eteen toista kertaa elämässä. Kun pesin käsiäni, vasta tajusin koko tilanteen. Käteni tärisivät. Katsoin itseäni peilistä ja hymyilin itselleni. Olin aika ylpeä itsestäni!
Elämä on taas tänään ollut täynnä tunteiden kirjoa. Surua ja pelkoa oman läheisen sairaudesta. Iloa, ihmetystä ja uuden elämän alkua.
Surun ja ilon kyyneleitä. Siis ELÄMÄÄ!
Rakkaudella, Rautarouva
