Minä uskon, sinä uskot, me uskomme
Seurailin eilen illalla surullisena uutisia kuinka syntymäkaupunkini Ylivieskan kirkko tuhoutui tuhopolton seurauksena. Tuohon kirkkoon liittyy muistoja. Tuo kirkko on vanhempieni vihkikirkko ja tuossa kirkossa siunattiin pappani viimeiselle matkalle. Tämän kaiken ajatteleminen sai minut hyvin herkäksi.
Näin pyhäpäivänä olenkin miettinyt syvällisesti suhdettani Jumalaan. Jotenkin ajatukset ovat pyörineen muistoissa, jotka liittyvät jollain tavalla uskontoon. Kirkossa ei tule juuri käytyä, muuta kuin nämä elämän ”pakollisiin tapoihin” kuuluvat tilaisuudet: kaste, konfirmaatio, häät ja hautajaiset. Kuulun kyllä kirkkoon ja maksan kirkollisveron, mutta en koe saavani sieltä itselleni kuitenkaan mitään ns. vastinetta rahoilleni. Olen miettinyt vakavasti kirkosta eroamista. Minulle kun kirkkoon kuuluminen on vain tapa, se ei merkitse mitään muuta.
En kuitenkaan halua olla tänäänkään liian vakava. Uskonto kun ei ole minulle kaikesta kunnioituksesta huolimatta asia, joka ohjaisi elämääni. Mutta tunnen yhden tällaisen ihmisen, jonka elämään uskonto ohjaa.
Jo ekaluokasta lähtien tyttäreni ystäväpiiriin on kuulunut tyttö nimeltä Sanna. Muistan kun ensimmäisen kerran menin viemään tytärtäni Sannan kotiin vierailulle. Sannan äiti Sari oli keittiössä ruoanlaitto puuhissa. Hän oli oikein iloinen ja ystävällinen ja pyysi minua tulemaan peremmälle. Keittiöön astuessani kiinnitin heti huomioni ”omituiseen asiaan”. Hellan vieressä keittiön pöydällä oli auki Raamattu. Raamattu oli siinä pöydällä samalla tavalla kuin keittokirja minulla. Tunnustan, etten ole lukenut Raamattua läpi, mutta voin melkein vannoa, ettei tuosta Kirjasta ruokaohjeita löydy.
Ajattelin heti, että voi herranjumala, mihin taloon olen oikein tullut. Teki mieli luikkia saman tien ulos, mutta jäin kuitenkin hetkeksi jutustelemaan, niin kuin hyviin tapoihin kuuluu. Aika pian Sari alkoikin avautua ja kertoa uskonnollisesta vakaumuksestaan. Hän esitteli minulle rukoushuonettaan, joka oli rakennettu yläkertaan vaatehuoneen nurkkaan. Olin hyvin hämmentynyt, sillä en ollut koskaan tavannut ihmistä, joka oli noin vahvasti uskonnollinen. Hän kertoi rukoilevansa monta kertaa päivässä. Olin sanaton ja aika äkkiä minulle tuli jostain syystä kiire kotiin. Tunsin, että minua alkoi ahdistaa.
Vuosien varrella jouduin väkisinkin tekemisiin Sarin kanssa, koska lapsemme siis kävivät samaa koulua ja olihan heillä tietysti samat harrastuksetkin. En pitänyt siitä Sarin tavasta tyrkyttää minulle jatkuvasti uskonnollisia ajatuksia. Hän oli aina hyvin avoin ja kertoi minulle omaan perheeseensä liittyviä asioita. Mieleeni on jäänyt päällimmäisenä hänen kertomuksensa, kuinka hän on jo kolme vuotta odottanut Jumalalta kysymykseensä vastausta. Jumalalle osoitettu kysymys koski hänen avioliittoaan. Hän odotti siis Jumalalta vastausta, pitäisikö hänen erota miehestään.
Eikö olisi ollut paljon viisaampaa istua alas aviomiehen kanssa ja keskustella asioista, kuin odottaa vastausta Jumalalta! No en tiedä saiko hän Jumalan lopulta vastaamaan, mutta tänä päivänä he ovat kuitenkin eronneet. Itse jäin miettimään, että tuliko se vastaus kirjallisena vai käyttääkö Jumalakin tänä päivänä sähköpostia. Onkohan tuo yli kolmen vuoden vastusaika Jumalalle ihan normaalin pituinen. Onhan maailmassa toki paljon kristittyjä, joten Jumalalle osoitettua postia on varmaan valtava määrä.
Itse en kuulu niihin ihmisiin, jotka pyytävät apua tai vastauksia Jumalalta. En ole koskaan tuntenut siihen tarvetta. Kaikki elämäni vastoinkäymiset olen ratkonut ilman uskontoa. Joskus olen kyllä ajatellut, että mitäköhän pahaa olen tuolle yläkerran Herralle tehnyt, kun hän minua näin koettelee. Vastausta tuohon kysymykseeni en ole saanut, mutta ’onhan posti ennenkin kirjeitä hukannut’ .
Minulle on ihan sama mihin joku ihminen uskoo. Minulle on ihan sama, vaikka joku rukoilee viisi kertaa päivässä. Eipä se minulle kuulu, jos sinulla on rukoushuone omassa kodissasi. Mutta, samalla tavalla kuin hyväksyn tuon touhun muilta, haluan myös heidän kunnioittavan minua. En halua, että minulle tyrkytetään uskollisia ajatuksia. En halua, että kotiovelleni tullaan saarnaamaan. Uskonto on jokaisen oma asia ja jokainen pitäkööt sen myös omana juttunaan.
Tällä kirjoituksella halusin osoittaa, että mielestäni kaikkia vastauksia ei löydä Raamatusta tai Jumalalta. Mielestäni ihminen, joka elää noin tiukasti jonku uskollisen näkemyksen mukaan, ei elä tässä nykymaailmassa. Mielestäni uskonnon ei tule määrätä ihmisen omaa ajattelua. Mielestäni ihmisen pitäisi ajatella enemmän omilla aivoilla, katsella ympärilleen ja uskoa enemmän niihin asioihin, jotka voi itse tuntea, kuulla ja nähdä.
Mielestäni uskonto ei ole asia, joka oikeuttaa vaatimaan itselleen erilaista kohtelua. Uskonnollinen vakaumus pitäisi olla jokaisella piilossa, omissa ajatuksissaan. Sitä ei minun mielestä tarvitse tuoda millään tavalla esille. Oikeastaan olisi paljon parempi, jos vaikka laki kieltäisi uskonnollisen vakaumuksen näyttämisen ulospäin. Tehtäisiin laki, jossa määrätään uskonto ”salassa pidettäväksi”. Onhan paljon muitakin asioita, joita meidän ei tarvitse kertoa tuntemattomille ihmisille. Emme me kerro puoluekantaammekaan, vaan pidämme vaalisalaisuuden. Palkankin pidämme usein omana tietonamme. Uskonto tulisi olla samalla tavalla näkymätön asia, ihmisen oma mielipide, salainen sellainen.
En halua tällä kirjoituksellani ja sarkasmilla loukata ketään. Tarkoitukseni ei ole pilkata Jumalaa. Kristinuskossa on toki hyviäkin elämänohjeita. Eräs niistä kuuluu: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
Omat elämän ohjeeni löytyvät omasta elämänkirjastani, johon on vuosien myötä kirjoitettu monia oppeja. Elämä opettaa, elämä jättää jälkiä. Rakastan elämää ja rakastan itseäni. Joka ilta kun painan pääni tyynyn, voin lisätä elämänohjekirjaani taas uuden sivun. Se kirja ohjaa minua elämässäni eteenpäin. Mielestäni ”jokaisen tulisi olla oman elämänsä Jumala”.
Rakkaudella, Rautarouva
Olen pitkälti samaa mieltä että uskontoa ei tuupata kennellekkään, mutta on antanut pohjan millä seistä. Otan esimerkin Mooseksen kymmenestä käskystä jotka kaikki allekirjoitan.
Itselleni kymmenen käskyä ”toimii” osittain. Ensimmäinen ja toinen ovat minulle ”liian uskonnollisia”. Lepopäivää ei useinkaan voi ”pyhittää” komivuorotyötä tekevänä ja yksityisyrittäjän vaimona. Mutta loput (4-10) käyvät jokaiselle ihmiselle hyvinä elämänohjeina!